Jouduin eräässä yhteydessä miettimään mitä olisivat ne esikoiselokuvat, jotka ovat tehneet jollain tapaa vaikutuksen, ja joista näkee tekijänsä tyylin, jos ei vielä valmiina, niin ainakin enteitä siitä, mihin ohjaajat voisivat olla menossa niin hyvässä kuin pahassa. Onhan näitä. Aluksi raavin elokuvia kasaan vain viisi, mutta päädyin ainakin täyteen tusinaan eli kahteentoista, ellen vieläkin enempään. Joel & Ethan Coenin Blood Simple -elokuvan (1987) yhden filmikopion ensi-ilta meni sivu silmien. Elokuvan sain nähtäväksenikin vasta sen tultua Suomessa videolevitykseen 1988. Kyllähän sitä silloin ihmettelin, että mistä tällaiset siihen aikaan täydellisen tuntemattomat veljekset oikein tulivat, jotka tekivät niin perinnetietoisen ja tyylikkään elokuvan, että harvat siihen esikoisellaan pystyvät.
• • •
François Truffaut’n esikoiselokuva 400 kepposta (1959) toimi lähtölaukauksena ohjaajan hyvinkin omaelämäkerrallisia aineksia sisältäneelle yli 20 pitkän elokuvan ohjauksen filmografialle. Jo ensimmäisestä elokuvasta lähtien hänen elokuvissaan näkyi muodon korostamisen tärkeys. Samantyyppistä kiinnostusta formalistiseen käsittelytapaan voi nähdä myös Peter Greenawayn elokuvissa jo ensimmäisestä elokuvayleisön laajempaan tietoisuuteen nousseesta Piirtäjän sopimus -elokuvassa (1982).
Läpimurtoelokuvana sitä on helppo pitää Greenawayn esikoiselokuvana, vaikka olenkin tietoinen hänen tiukan kronologisesti ottaen esikoiselokuvanaan pidetyn Falls-elokuvan (1980) olemassaolosta. Kyseinen jossain määrin kokeellisena pidetty elokuva on 92-osainen mokumentti ja se tiettävästi sisältää katkelmia tekijänsä varhaisista lyhytelokuvista, eikä sitä kenties voine pitää perinteisessä mielessä pitkänä juonielokuvana. Sehän sopii, sillä Greenaway on tuskin koskaan noudattanut perinteisen juonielokuvan muotoa.
• • •
Hyvinkin uraauurtava amerikkalainen juonielokuva ja klassikoksi noussut tekijänsä esikoinen on John Hustonin Maltan haukka (1941). Sen merkitystä film noir -lajityypin edelläkävijänä tuskin kukaan kiistää. Huston teki sen jälkeenkin rikoselokuvia enemmän kuin moni ohjaaja ehtii työuransa aikana edes uneksia ja lajinsa valioita kaikki.
Tyyppiesimerkki näyttelijän vahvasta persoonasta joka ottaa elokuvan haltuunsa ohjaamista myöten on japanilaisnäyttelijä ja -ohjaaja Takeshi Kitano, joka joutui niin pahasti hakaukseen Violent Cop -elokuvan (1989) ensimmäisen ohjaajan Kinji Fukasakun kanssa, että päätyikin ohjaamaan elokuvan itse esikoisohjauksenaan.
• • •
Kun uusiseelantilaisen elokuvantekijän Jane Campionin esikoiselokuva Sweetie (1989) tuli elokuvateattereihin sitä edelsi hänen maineensa kekseliäiden lyhytelokuvien ohjaajana.
Campion teki hyvin tunteilemattoman elokuvan perheen sisällä, tarkasti ottaen sisarussuhteissa risteilevistä tunteiden totuuksista. Tunteiden totuuksia hän on käyttänyt elokuvissaan myöhemminkin. Sitten on niitäkin elokuvantekijöitä, jotka eivät loppuelämässään muuta teekään kuin sitä ensimmäistään tavalla tai toisella uudestaan. Olen pitkään pitänyt Quentin Tarantinoa tällaisena tapauksena, vaikkakin hänen ensimmäisensä Reservoir Dogs (1992) on hänen myöhempään tuotantoonsa verrattuna huomattavan trimmattu ja hallittu leffa. Jo Reservoir Dogsissa Tarantino ilmaisi mieltymystään takaumiin, elokuvaväkivaltaan ja populaarikulttuuritietoisuudella paksulti silattuun dialogiin. Joiden suhteen hän ei myöhemmissä elokuvissaan hillitse itseään lainkaan.
• • •
Aki Kaurismäen esikoisenaan ohjaamassa Rikos ja rangaistus -elokuvassa (1983) näkyi ainakin yksi hänen uransa jatkoa ajatellen leimallinen piirre: halu tallentaa niitä Helsingin näkymiä, jotka saattaisivat olla katoamassa tai muuten muuttumassa tunnistamattomiksi.
Päähenkilö Rahikaisen (Markku Toikka) työpaikkaa on kuvattu Työpajankadulla silloisella Helsingin kaupunginteurastamolla. Nykyään niillä tienoilla lienee yksi Helsingin huvi- ja ravintolaelämän keskuksia. Kaurismäki sijoitti elokuvansa tapahtuvaksi presidentti Kekkosen aikaisessa Suomessa. Hänen kaipuunsa Kekkosen aikaan on näkynyt muissakin hänen elokuvissaan. Rikos ja rangaistus -elokuvassa häämöttää myös ilmaisun suuntautuminen mitä suurinta askeettisuutta kohti. Elokuva-arvostelija Helena Ylänen totesi asian aikalaisarvostelussaan näin: “Kaikki siinä on karsittu oleelliseen, melkein luurangoksi.”
