2000-luvun alkuvuodet olivat toipumista kotimaisen elokuvan hullusta vuodesta 1999, jolloin kotimaisella elokuvalla oli neljäsosan katsojaosuus koko yleisöstä. 2001 oli vuosi, jolloin uusia menestyksiä haettiin osin vanhoilla resepteillä. Vuonna 2001 kotimaiset elokuvat nostelivat julkisia hahmoja kansakunnan kaapin päältä valkokankaille. Omat elokuvansa saivat Irwin Goodman, Aira Samulin ja eräällä tavalla myös kirjailija Kari Hotakainen. Yleisöön menevin näistä oli Timo Koivusalon ohjaama Rentun ruusu. Koivusalo hyödynsi käsikirjoituksessaan Veikko, ”Vexi” Salmen kahta autofiktiivistä romaania Siniset mokkakengät ja Mikä laulaen tulee. Se näkyi elokuvassa tarkkuutena.

• • •

Elokuvassa käydään ehkä piinalliseltakin tuntuvalla tarkkuudella hämeenlinnalaisjätkien, Veikon ja Antin, Salmen ja Hammarbergin nuoruutta ja yhteisiä seikkailuja. Sikäli Rentun ruusu noudattaa kotimaisen elokuvan ja muun taiteen näköismuotokuvien perinnettä hyvinkin tarkasti. Miehet ylipäätään ovat 20 vuoden takaisissa kotimaisissa elokuvissa pääasia niin voimallisesti, että se oikein kiinnittää huomiota.

• • •

Pekka Lehdon ohjaama Tango Kabaree oli kaikkea muuta kuin kohdettaan hartaasti kunnioittava muotokuva. Elokuvana Tango Kabaree kehitteli Aira Samulinin ympärille oikukasta fantasiaa muistuttavan mielikuvitusmaailman, jossa mikään ei ole totta eikä ihan puppuakaan.  Samulinin hahmo ympäröidään Lehdon elokuvassa monilla valokuvauksellisilla kotimaisesta julkisuudesta tutuilla miehillä. Se on sanottava, että visuaalisuus veti Lehdon elokuvaa eteenpäin.

• • •

Vuoden elokuvista eniten miesten elokuva oli Kari Väänäsen Kari Hotakaisen romaanista ohjaama Klassikko, jossa Martti Suosalon esittämä Hotakainen-niminen kirjailija turhautuu kustantajansa vaatimuksiin kirjoittaa teoksia, joissa paljastaa itseään. Kirjailijan pitäisi tietenkin elää niin mehukasta elämää, että olisi jotain paljastettavaa.  Niitä mehuja hän lähtee etsimään käytettyjen autojen kaupasta. Kyseessä onkin elokuva miehistä ja siitä mitä mies voi tehdä, kun mitään ei ole.  Ainakin heillä on asenne ja sen mukainen uho. Elokuvan neljää pääasiallista miestä, komisariota, kirjailijaa, käytettyjen autojen kauppiasta ja kaaharia sitoo toisiinsa yhteys autoihin.

• • •

Matti Onnismaan osa oli esittää autokauppias Kartiota, johon tiivistyy pilakuvamainen käsitys keski-ikäisistä miehistä keskivartalolihavina, onnettomasti pukeutuvina rasvaisina äijinä. Ohjaaja Väänänen on nostanut elokuvan pääosaan alkuperäisromaanin mehukkaan tekstin, etenkin Pertti Sveholmin esittämän komisario Vikströmin ironisen mesoamisen rikollisten ja rikollisuuden roolista työllistäjänä ja siten kaikkinaisesta myönteisestä vaikutuksesta. Sveholmin puhe on jyhkeä soolosuoritus keskellä elokuvaa, jota muut monologit rytmittävät, kuten Matti Onnismaan esittämän autokauppiaan mylvivä oodi uutisankkuri Arvi Lindille ja hänen aitoudelleen.

• • •

 Tekstipainotteisuus ja miesten esilläolo näkyivät vahvana myös Markku Pölösen  Emmauksen tiellä -elokuvassa. Se oli rempseä komedia, jonka keskushenkilö on Puntti Valtosen esittämä maalaissyntyinen Rane, joka bisnestensä kaaduttua palaa kotiseudulleen lyömään kotitalon lihoiksi.  Koko kylän vihaama Rane palaa vielä veemäisempänä kuin lähtiessään. Hän joutuu kohtaamaan omien muistojensa haamut, kaikki ne, jotka jäivät kotikylään, kun hän karisti kylän multapaakut jaloistaan. Muistaakseni aikanaan kutsuin elokuvaa Pölösen puskakomediaksi. On se sitäkin, mutta siinä on myös rohkeaa improvisaatiota ja metaelokuvan kokeellisuutta.

• • •

 Vuoden kaunein elokuva oli myös lyhyin ja yllättävin, koska se tuli täydellisestä tuntemattomuudesta. Mikään ei antanut aavistaa, että 2001 tulisi P.V. Lehtisen Hyppääjä-elokuvan tapainen itsessään täydellisen muotopuhdas elokuva. Se tekee 21 minuutissa uimahypyistä japanilaisen jousiammunnan kaltaista zen-meditaatiota. Hyppääjä alkoi kuvilla veden alla uivasta uimahyppääjien vuonna 1927 syntyneestä mestarismiehestä, Helge Waseniuksesta. Ohjaaja Lehtinen ei yritäkään tehdä hänestä perinteistä elämänkertadokumenttia. On Hyppääjässä vähän käytetty arkistomateriaalia, mutta sitä ei hevin huomaa, sillä elokuva on kauttaaltaan silmiä hivelevän mustavalkoinen. Hyppääjän pääosassa on Wasenius itse, hänen äänenään kuultiin Matti Oravistoa. Lehtisen lyhytelokuva oli elokuvataiteen onnellinen täysosuma, joka ei ole tähän mennessä saanut yhtä täysipainoisia seuraajia. Ei tekijältään eikä muiltakaan lyhytelokuvien tekijöiltä.