Tässä jutussa palautan mieleeni 20 vuoden takaa vuoden 2001 elokuvaensi-iltoja. Mitään näistä en ole tätä tarkoitusta varten katsonut äskettäin uudestaan. Olen siis täysin muistikuvieni, trailereiden ja aikalaisarvosteluiden varassa.  Kotimaiset elokuvat tulevat samalla idealla käsittelyyn joidenkin päivien kuluttua. Michael Haneken Pianonopettaja  sai Cannesin elokuvajuhlilla kolme tärkeää palkintoa: kakkospalkinnon luonteisen Grand Prix’n, parhaiden nais- ja miespääosien näyttelijöiden palkinnot Isabelle Huppertille ja Benoît Magimelille. Itävaltalaiskirjailija Elfriede Jelinekin  Pianonsoittaja-romaaniin  perustuva elokuva on ohjaajansa ensimmäinen  romaanidramatisointi.  Wienissä tapahtuvan elokuvan kieli on ranska, sillä naispääosaan kiinnitetyn Huppertin nimen turvin Haneke sai elokuvalleen rahoittajia ja huomattavat ranskalaistuottajat Marin Karmitzin ja Alain Sarden.

• • •

 Monet halusivat nähdä Jelinekin romaanissa ja siten myös Haneken elokuvassa radikaalifeministisiä  painotuksia. Mutta Haneke kaivoi romaanista esiin luokkanäkökulmat, sillä hän tiettävästi halusi rienata sitä, miten Itävalta jumaloi klassista musiikkia ja maan yklistettyjä musiikkineroja. Pianonopettaja-elokuva on tarina Huppertin esittämästä wieniläisen musiikkikonservatorion opettajasta, Erika Kohutista, jonka elämä on kulunut muita palvellessa; musiikkia ja pianonsoiton opiskelijoita taiteen ylevyyden nimissä, omaa tukahduttavaa äitiä rakkauden ja kunnioituksen nimissä. Äidiltäänkin (Annie Girardot) salaa professori Kohut viiltelee itseään, vaeltelee pornokaupoissa ja istuksii niiden tirkistelykopeissa.

• • •

Tämä paikalleen jämähtänyt elämä hypähtää, kun myös yksityiskonsertteja antava professori Kohut tapaa kerran konserttiyleisön joukosta Benoît Magimelin esittämän nuorenmiehen, joka on päättänyt vietellä viileän opettajan. Määräilemään tottuneen opettajan ja tavanomaisempaa suhdetta odottavan komean miehen suhteesta ei tule helppoa.  Nyt ajateltuna Pianonopettajassa olivat kaikki Hanekelle tärkeät asiat, sillä se on teos vallankäytöstä ja luokasta ja myös elokuvasta symbolisena esityksenä. Huppertin uralla Pianonopettaja jatkoi vuosia ja ilmeisesti vuosikymmeniä kestävää vaihetta eurooppalaisen elokuvan vaikeiden, syvästi persoonallisten naisroolien vakiokasvona.

• • •

Vuoden 2001 suurimmat yleisömenestykset olivat fantasiaelokuvia. 20 vuotta myöhemmin nämä aikuistenkin katsomat satuelokuvat tuntuvat täydellisen johdonmukaisilta viihdetuotteilta syyskuun 11. päivän terrori-iskujen vioittamassa maailmassa, jossa todellisuuspaolla oli kysyntää. Maailmassa, jossa on liikaa vaikeita kysymyksiä, lohduttaa jos voi uppoutua satuihin, joissa vaikeudet voitetaan taikuudella, velhosauvan tai haltiamiekan heilautuksella. Näistä satuelokuvista Hollywoodin rutiiniviihdeohjaaja Chris Columbuksen luotsaama Harry Potter ja viisasten kivi menetti hohtonsa suhteellisen nopeasti, sillä sen taikuus oli äkkiä nähty.

• • •

Kun taas Peter Jacksonin  Tolkien-trilogian aloittava Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit oli niin massiivinen tapaus, että sitä piti pureksia  tovi jos toinenkin. Kävi piankin selväksi, että Sormustaru-elokuvissa onnistuttiin risteyttämään teatterielokuva ja tv-sarja.Vähät niistä erikoistehosteista ja hobitin- ja haltiankorvista. Digitaalisesti käsitellyt kuvat alkoivat hyvin nopeasti näyttää pikselikuonalta. Näin kävi erityisesti hobittien ja haltioiden eli elokuvan hyvien olentojen asuinpaikkojen kuvissa, sillä niistä tehtiin imeliä kammotuksia. Jacksonin elokuvan myötä yhtä näyttävää tauhkaa alettiin vaatia muiltakin elokuvilta, mikä taas teki elokuvien tekemisestä kalliimpaa ja pilasi monien ymmärryksen visuaalisesta puhtaudesta.

• • •

J.R. R. Tolkienin alkuperäisteoksessa korostetaan veren ja verenperinnön osuutta ihmisten, haltioiden ja muiden luonteessa. Sikäli sormustaru liikuskelee samoilla tantereilla George Lucasin Star Wars -mytologian kanssa. Molempia kannattelee usko perintöaateluuteen ja dynastioihin. Sama usko verenperinnön jalostavaan vaikutukseen pilkistää myös Harry Potter -tarinoissa. Se, ja ylikorostunut usko omiin tunteisiin ylivertaisena auktoriteettina missä tahansa kysymyksessä. Elokuvasarjojen pitkittyminen käsikirjoittajien ja tehosteentekijöiden kontribuutioiden portfolioiksi, joissa mitättömimmätkin yksityiskohdat oli sullottava elokuvaan, oli niillä merkitystä tai ei, söi niiden viehätystä. Kummatkin, sormustaru-elokuvat ja Potterit menivät minulta pilalle juuri edellä mainituista syistä, eivätkä ne nyt niin kauhean hyviä elokuviakaan olleet. Niihin vain liittyy tietyn ajan fiiliksiä, jotka sokaisevat näkemästä niitä sellaisina kuin ne ovat – ylipitkinä satuihin pohjautuvina touhotuksina.

  • • •

Elokuva, joka oli muodollisesti hyvä silloin ja on sitä vieläkin, on Coen-veljesten  The Man Who Wasn’t There.  Tarina 1940-luvun lopun pikkukaupungista, jossa Billy Bob Thorntonin esittämä elämäänsä pettynyt Ed-parturi havittelee kuivapesulabisnekseen heittäytymisestä ihan vain tullakseen oman elämänsä päähenkilöksi.  Ed epäilee, että hänen Doris-vaimollaan (Frances McDormand) on suhde James Gandolfinin esittämän pomonsa kanssa. The Man Who Wasn’t There on pohjimmiltaan film noir -parodiaa. Siinä tavis uhmaa kohtaloaan ja haaveilee rikastumisesta, vaikka vähän kiristykselläkin. Joel ja Ethan Coenilla on vahva taipumus tehdä elokuvistaan tavalla tai toisella komedioita, mutta The Man Who Wasn’t There kääntyykin tragediaksi, joka on samalla myös tyylimukaelma ja mustavalkoisuudessaan huikaisevan kaunis katsella.

  • • •

Hollywood-leffojen merkittävin kehitys lähti liikkeelle kahdesta ison yleisön elokuvasta: mm. Robert Luketicin ohjaamasta Blondin kosto -komediasta, joka   sementoi Reese Witherspoonin maineen naisena, joka uskaltaa näyttää bimbolta, eikä epäröi käyttää aivojaan siinä missä miehetkin. Sittemmin Witherspoon sai tarpeekseen PR-ihmisten, valokuvaajien ja toimittajien tavasta komennella naisnäyttelijöitä kuin karjaa ja päätti viihtyä paremmin uudella uralla tuottajana. Ohjaaja Steven Soderberghin Ocean’s Eleven oli teattereihin tullessaan 2001 harvinaisuus. Vielä 1990-luvulla Hollywoodin rikoselokuvia hallitsi karhea, usein väkivaltainenkin realismi. Ocean’s Eleven oli ennen kaikkea kevyt ryöstökomedia, jossa filmitähdiltä näyttävät ja kuulostavat tyypit tekivät töitä porukassa, pitivät hauskaa ja – menestyivät. Koko juttu oli kepeä, elegantti ja yhdellä sanalla:  cool. Elokuvaa ei olisi voitu tehdä milloinkaan muulloin. Vaikka Ocean’s Eleven olikin valtaisa hitti, niin sen jälkeen elokuvastudiot suuntautuivat kaikkeen muuhun kuin myös aikuisille kelpaaviin fiksuihin leffoihin.

  • • •

Siitä lähtien ja juuri sitä ennen Hollywood päätti löytää onnensa bränditietoisuudesta ja valmiiksi tunnetuista supersankareista kertovista elokuvista. Teattereissa jyräsivät  Tolkien-elokuvien jatko-osien jatko-osat. Sekä päälle vyöryivät X-Men, Spider-man ja loputtomat rivistöt Marvel-yhtiön jatkojalostustuotteita. Ikkuna Ocean’s Elevenin kaltaisen elokuvan tekemiselle oli häviävän pieni. Leffan eleganssi tahriutui loputtomiin jatko-osiin eli ahneuteen. 20 vuoden takaisia elokuvia olisi vaikka kuinka. Tässäkin jäivät maininnatta mm. Wes Andersonin The Royal Tenenbaums, Kandahar- aurinko kuun takana ja Storytelling ja monet muut.