Juuri keillekään naisille ei naureskella enemmän kuin bodareille, kehonrakentajille ja fitness-urheilijoille, siksipä onkin hyvällä tavalla hämmentävää nähdä elokuva, jonka pääosassa on  kaikin tavoin täydellisen uskottava  sveitsiläinen kehonrakentaja  Julia Föry.  Hän esittää  Léa Pearl -nimistä bodaria jonka valmistautuessa  kisaamaan Miss Heaven -tittelistä  ovelle tulee odottamattomia vieraita; Hänen exänsä Ben (Arieh Worthalter) on ilmaantunut tapaamaan Léaa jättäkseen hänen huostaansa pysyvästi heidän yhteisen  6-vuotiaan Joe-poikansa (Vidal Arzoni), jonka syntymääkään Léa ei muista. Elämänsä bodaamiselle omistanut Léa vain harmistuu lapsen kaltaisesta ylimääräisestä häiriötekijästä. Hänellä olisi tarpeeksi tekemistä ilmankin. Jo elokuvan alusta asti nähdään, miten hänen päivänsä ovat pelkkää itsekieltäymyksen sävyttämää treeniä, jota hän tekee Al-valmentajansa (skotlantilainen veteraaninäyttelijä Peter Mullan) kanssa joko hotellihuoneessaan tai hotellin punttisalilla. Valmentaja näyttäytyy lievän traagisena hahmona, jonka oma bodarius on keskeytynyt ennenaikaisesti.

• • •

Elokuvassa kuultavan repliikin mukaisesti Léasta on tullut kehonrakennukselle omistetun ruumiinsa vanki, ruumiin, josta hän on hikoillut pois kaikki äidillisyyden rippeetkin liki viimeiseen pisaraan. Jos Pearl olisi ns. normaali hollywoodilainen elokuva, niin näkisimme melodraaman siitä kuinka äidinrakkaus valtaa ja voittaa kaiken. Mutta Pearl ei ole tavallinen elokuva. Ensinnäkin sillä ei ole lainkaan  helposti seurattavaa juonikaarta. Se on sarja kohtauksia tietynlaisten ihmisten elämästä.  Jää jossain määrin katsojan kontolle rakentaa tarina omassa päässään, mikä onkin oikeastaan aika hauskaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Elsa Amiel on tehnyt roolihenkilöistään kiinnostavia tyyppejä. Léan poika Joe toimii monissa rooleissa. Hän on myös näkökulmahenkilö, se vieras, jonka ihmettelevästä katseesta tulee meidänkin katseemme oudoksuessamme Léan askeettista elämää ja miettiessämme mitä poika ajattelee äidistään, joka on muskeleineen niin kovasti supersankarisarjakuvista tutun miehisen pullistelijasankarin näköinen, sankarin, jota poikakin yrittää jäljitellä. Pearl haastaa kaikki normatiiviset naiseuden – ja mieheydenkin mittarit.

• • •

Elokuva ei koskaan moralisoi ihmisiään, se vain katsoo heitä ja antaa meidän ajatella. Ihminen, joka poikkeaa roolidotuksista niin paljon, mitä Léa Pearl tekee, väistämättä katsoo maailmaa vähän toisin. Sitä mitä hänen päässään liikkuu elokuva ei koskaan avaa sanoiksi vaan jättää sen Julia Föryn liikehdinnän, kasvojen ja pienten ilmeiden kerrottavaksi. Huomattavia näyttelijänlahjoja Föryllä on, eikä pelkkiä atleettisia taipumuksia. Elokuvan miehet ovat enemmän tai vähemmän surkimuksia: Mullanin esittämä valmentaja on kiinnostuneempi omasta maineestaan kehonrakennuspiireissä kuin valmennettavansa menestyksestä niin urheilijana kuin ihmisenä.

• • •

Léan exä Ben elää pikkuhuijauksilla  ja tahtoisi hyötyä entisestä puolisostaan taloudellisesti. Tämä kaikki on tavattoman kiehtovaa ja Amiel on tehnyt elokuvastaan piukean alle puolitoistatuntisen draaman jossa ei ole hitustakaan löysää, paitsi jäsentelyssä. Koskaan ei ole selvää se, kenen tarinaa halutaan kertoa; Léan, valmentajan vai pojan. Kukaan heistä ei saa tarpeeksi aikaa ja ulottuvuuksia tullakseen täysipainoiseksi hmiseksi. Léan hahmo on kuitenkin  monitasoisesti provosoivin ja ajatteluttavin  eli siis kiehtovin. Föry osaa esittää  häntä antaen ihohuokosistaan kaiken.

Pearl

Ohjaus: Elsa Amiel.

Pääosissa: Julia Föry, Peter Mullan,  Vidal Arzoni, Arieh Worthalter, Agata Buzek.

Ikäraja: 12.

Kesto: 1 h 20 min.

Ensi-ilta: 24.7. 2019.

Helsingissä kesäkino Engelissä englanninkielisesti tekstitettynä.