Miten kuvailla sanoinkuvaamatonta? Miten kertoa jostain, joka mykistää? On paljon minua kyvykkäämpiä ihmisiä, jotka eivät löydä kaikkeen siihen kauhuun sanoja. (Philip Kerr: Liekit Berliinissä (Atena 2013).
Viikko sitten, 17. toukokuuta 2019, kun László Nemesin ohjaama Budapestin auringonlasku sai Suomessa teatteriensi-iltansa, niin se toi elävästi mieleen Nemesin edellisen elokuvan, hyvinkin parikymmentä palkintoa tekijälleen tuoneen esikoiselokuvan Son of Saul. Budapestin auringonlaskua ja Son of Saulia yhdistävät ohjaajan lisäksi kerronnan ja kuvauksen tapa ja tyyli. Väärää lohtua eli näennäisonnellista loppua Son of Saul ei yleisölleen anna.
• • •
Siistissä, varmassa ja osaavassa Poika raidallisessa pyjamassa -epookkielokuvassa (2008 ) oli ihan tosissaan tehtyä yritystä selittää, miksi kunnolliset, sivistyneetkin saksalaiset muuttuivat natsien myötäjuoksijoista heidän uskollisiksi tukijoikseen. Samoihin aikoihin tehty elokuva Lukija (2009) kertoi nuoresta miehestä jolla oli ollut suhde keskitysleirissä työskennelleeseen naisvartijaan. Kumpikin elokuva on hyvin tietoisesti valinnut näkökulmakseen jonkin muun kuin holokaustin uhrin näkökulman. Jokunen vuosi sitten näytti hetken aikaa hyvinkin siltä, että holokaustielokuvia voisi kutsua omaksi lajityypikseen. Tarkkaan ottaen ei voi, koska yritys lyödä holokaustielokuvan genre-leima täydellisen erilaisiin elokuviin on viime kädessä luokitteluihin hanakan median keksintöä. Media tahtoo aina valita nopean, ja siksi kätevän leiman ennemmin kuin ajatella yhtään pidemmälle. Son of Saul kertoo Auschwitzissä kaasutettuja ruumiita hävittävästä unkarinjuutalaisesta keskitysleirivangista, Saul Ausländeristä (Geza Röhrig) joka etsii kuumeisesti rabbia lausumaan juutalaisen kuolinrukouksen, kaddishin pojakseen uskomalle leirissä kuolleelle lapselle.
• • •
Son of Saul -elokuvaa on vaikea erottaa estetiikastaan. Elokuvan kuva on alati liikkeessä, kulkemassa Saulin mukana hänen kuumeisessa rabbin etsinnässään, kuva keskittyy hänen kasvoihinsa, jotka kertovat meille hänen tunteistaan ja epävarmuuksistaan. Usein kuva hämärtyy reunoiltaan, aivan kuin Saulin tajuntakin hämärtyisi epätarkaksi. Tuskin tajuttavissa ovat ne ruumiit, joita kuvan reunoilla raahataan kuin kuolleita eläimiä, SS-sotilaat puhuvatkin niistä vain ”kappaleina.” Son of Saulin lähestymistapaa aiheeseensa voi hallitussa pidättyvyydessään verrata holokaustista tehtyjen dokumenttielokuvien merkkipaaluihin, kuten Alain Resnais’n elokuvaanYö ja usva (1956) ja Claude Lanzmannin Shoah-elokuvaan (1985) Son of Saul ei ole ollut jäännöksettömän hyväksytty ja ylistetty elokuva. Sillä oli elokuvakriitikoita, joille sen esittämä tapa kuvata holokaustia oli joko taiteellisesti tai eettisesti huono.
• • •
PontevimpiinSon of Saulin tuomitsijoihin kuului The New York Timesin elokuva-arvostelija Manohla Dargis, joka jutussaan vuoden 2015 Cannesin elokuvafestivaalilta piti elokuvaa rajun historiattomana ja älyllisesti vastenmielisenä. Dargisin mukaan Nemesin tekninen virtuositeetti näkyy joka kuvasta, mutta hänen taitavuutensa kohdistaa huomion elokuvantekijän taidokkuuteen ja siten pois valkokankaalla näkyvästä kurjuudesta. Kun taas Film Comment-lehdelle kirjoittamassaan jutussa Atrocity Exhibitionism itävaltalainen elokuvakriitikko ja -historioitsija Stefan Grissemann pitää elokuvaa moraalisesti tuomittavana, sillä pyrkiessään kohuelokuvaksi Son of Saul “saavuttaa ennennäkemättömiä ällötyksen syvyyksiä.” Vaikka Grissemann tunnustaakin elokuvan taiteellisesti korkealaatuiseksi, hän pitää Son of Saulia eksploitaatioelokuvana “ei huolimatta sen teknisestä taituruudesta ja vahvasta monipuolisuudesta vaan juuri niiden takia.” Holokaustin käsittely taiteessa synnyttää herkästi voimakkaita reaktioita.
• • •
Äärimmäisistä suhtautumistavoista äärimmäisimmän mukaan holokaustia ei saisi esittää taiteessa millään tavoin, sillä se ei ole visualisoitavissa. Se on vain niin pyhä asia että se on jätettävä rauhaan. Tämä suhtautumistapa sisältää sen ajatuksen, että holokaustiin koskeminen jo yksin riittää trivialisoimaan sen. Itse en pidä tällaista ajattelutapaa kovin realistisena. Aina parempi mitä enemmän nähdään vakavissaan tehtyjä yrityksiä kuvata 1900-luvun kauhuista julmimpia sillä vain siten holokaustin ja gulagin kaltaiset käsittämättömyydet voivat tulla ymmärrettäviksi ja mahdollisesti estetyiksi uusiutumasta. Avainsana tässä on vakavuus, sillä en usko että veltto komediallisuus toisi kärsimyksen käsittelyyn mitään valaisevaa.
Son of Saul on nähtävissä Elisa Viihteen suoratoistopalveluissa.
