Joitain vuosia tässä suuntauksessa on jo mennyt.  Alkoiko se kenties ruotsalaisen rikoskirjallisuuden helmistä, Henning Mankellin komisario Wallander-tarinoista ja niistä tehdyistä elokuvista? Hyvää seuraa niille tekivät alun perin Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön romaaneissa syntyneen komisario Beckin tutkimuksista kertoneet tarinat. Niidenkin inspiroimina syntyneiden myöhempien Beck-elokuvien myötä alkoi tapahtua jotain myös naapurimaa Tanskassa. Vankan elokuvallisen osaamisen saattelemana tehdyt tanskalaiset tv-sarjat Murhakomissio, Rikos sekä ruotsalais-tanskalainen Silta olivat osaltaan luomassa Nordic noir -trendiä, joka hyvin nopeasti pinnallistettiin islantilaisiksi villapaidoiksi, yleiseksi synkkyydeksi ja alkoholin liikakäytöksi. Tv-sarjoista Rikos ja Silta tehtiin myös amerikkalaistetut versiot.  Brittiohjaaja ja -näyttelijä Kenneth Branagh pääositti ruotsalaiskomisario Wallanderista kertovia minisarjoina esitettyjä tv-elokuvia, jotka kuvattiin paikallisvärin saamiseksi skoonelaisessa Ystadin kaupungissa. Alkuperäistarinoiden räätälöinti kansainväliselle yleisölle tunnistettavammaksi kertoo vain pohjoismaisten rikostarinoiden, Nordic noirin yleismaailmallisesta voimasta.

• • •

Ruotsalaisen noir-kirjallisuuden tuhkimotarina kuluu Stieg Larssonille. Alun perin toimittajana työuransa luoneelle Larssonille kirjailijantyö oli erottamaton osa samaa jatkumoa, mihin kuuluivat vasemmistolaisuus, yhteiskunnallinen vaikuttaminen äärioikeiston nujertamiseksi sekä patriarkaalisten rakenteiden ja naisvihan paljastamiseksi. Kuolemansa jälkeen postuumisti suurimman menestyksensä saaneen Larssonin antia pohjoismaiselle rikoskirjallisuudelle oli Millennium-trilogiassa esiin astunut sosiaalisesti rajoittuneiden tietokonenörttien perikuva, jossain välissä kommandotasoiset itsepuolustustaidot omaksunut Lisbeth Salander sekä yhteiskunnan vallankäyttäjien, poliitikkojen, yritysjohtajien ja muiden johtavassa asemassa olevien alituinen epäily.

• • •

Tästä epäilystä on tullut Nordic noirin, niin kirjojen, tv-sarjojen kuin elokuvienkin perusasetus, mentaliteetti, jota kukaan ei koskaan kyseenalaista, ei yleisössä eikä fiktion tekijöissä. Tämä on Nordic noirin heikko kohta, koska kyseenalaistamattomat premissit johtavat ennemmin tai myöhemmin dogmaattisuuteen. Nordic noirissa tällainen näkyy henkilöhahmojen stereotyypittelyssä. Yksinkertaisimmillaan se on hyvyyden ja pahuuden mustavalkoistamista yhteiskunnallisesta asemasta riippuvaiseksi siten, että suositaan tarinoita joissa kaikki johtajat ovat roistoja, koska johtajat nyt lähtökohtaisesti ovat roistoja, mille kontrastina köyhät ja kipeät, ns. pienet ihmiset kuvataan pyhimyksinä. Pohjoismainen rikosfiktio kuvaa usein sitä, miten ihminen sopeutuu elämään hirvittävissäkin piilossa olevissa olosuhteissa. Ja kuinka hyvinvointiyhteiskunnankin ihminen voi olla peto.

• • •

Television mainoskanavilla Nordic noiria on nähtävillä vaikka kuinka. Ruotsalaissarjoista Gåsmamman on näyttävin. Sen tarina yhdistelee rikossarjojen mafiakuvioiden perusmallia Good Wife-draamasarjan kaltaiseen juoneen vahvan naisen ja juristivaimon palaamisesta työelämään ja siten kasvamisesta poliitikkomiehensä koristeesta oman elämänsä hallitsijaksi. Gåsmammanin päähenkilö, huumekaupalla vuosikausia keskiluokkaista perhe-elämää rahoittaneen miehen vaimo Sonja Ek (Alexandra Rapaport) tempautuu miehensä kuoltua mukaan sukulaistensa hämäräkuvioihin ja joutuu aivan Julianna Marguliesin esittämän Alicia Florrickin tavoin taistelemaan joka ainoasta millistä suvereniteettia minkä vain itselleen tahtoo saada.

• • •

Suomalainen Nordic noiriksi laskettava elokuva on ollut tiiviisti sidoksissa tv-sarjoihin ja tv-yhtiöiden ohjelmistotarpeisiin, mistä näkyvin osoitus on ollut Reijo Mäen romaaneihin perustuva tai niistä vauhtia ottava yksityisetsivä Jussi Vareksen seikkailuista kertova elokuvien sarja. Komediallisuutta rikoselokuviin yhdistelevät Vares-leffat kuuluvat Nordic noiriin yhtä kaikki, niin paljon niissä pidetään esillä synkeyttä ja alkoholismia. Tv-yhtiöiden ohjelmistotarpeitakin voimakkaammin suomalaiseen rikosfiktioon vaikuttaa kirjallisuus. Siinä näkyy suomalaiskirjailijoiden syvä asiantuntemus. Toimittajinakin työskennelleiden Jarkko Sipilän ja Matti Röngän romaaneista huomaa, millaisella sinnikkyydellä niiden tosiasialliset yksityiskohdat on kaivettu esiin.

• • •

Viime aikojen omaperäisimpiä keksintöjä suomalaisessa rikosfiktiossa on ollut Lappeenrantaan sijoittuva tv-sarja Sorjonen, jonka oivallinen keksintö on hyödyntää tapahtumapaikkansa sijaintia Venäjän ja niin ollen sarjassa mittaamattoman pitkälle lonkeronsa ulottamaan kykenevän itärikollisuuden naapurina. Mojovaan sijaintiinsa Sorjonen yhdistää Nordic noirissa ja yleismaailmallisessa rikosfiktiossa nähtyyn psykologisen profiloijan hahmoon liki supersankarin vertaiset taidot ennakoida vastustajien mielenliikkeitä. Tältä osin Sorjosessa ylletään Silta-sarjasta tutun ruotsalaispoliisi Saga Norénin (Sofia Helin) naurettavuuteen. Hiljattain elokuvateattereihin tullut Jo Nesbø -filmatisointi Lumiukko on ikävä näyttö siitä millaiseen puisevuuteen Nordic noir -teos voi lässähtää menestyksen toivossa tehdyn kansainvälistämisen ja pakkoenglannin käyttämisen myötä. Lumiukkohan on kliinisesti puhdas kaikesta norjalaisuudesta. Nordic noir on tähän mennessä menestynyt, ensiksi uutuusarvollaan. Nyttemmin on alkanut näyttää siltä, että ”Nordic noir” -nimikkeellä on enemmän katetta kauppanimikkeenä kuin sisältöä kuvailevana lajityypin nimenä. Menestymisensä myötä pohjoismainen rikosfiktio on menestyksen jatkumisen toivossa jatkuvasti alttiina helpoille ratkaisuille; Kaavamaisten hahmojen, tarinoiden ja juonenkäänteiden esittämiselle aitona asiana.