Norjalaiskirjailija Jo Nesbø kieltäytyi kauan antamasta alkoholisoituneesta oslolaiskomisario Harry Holesta kertovia dekkaritarinoitaan elokuvien aiheiksi. Nyt kun Nesbø on myöntynyt ja ensimmäinen Harry Hole -elokuva on tehty, niin siitä on tullut omituisen koditon, isänmaaton ja paikaton. Sarjamurhaajan etsimisestä Oslossa, Bergenissä ja vieläkin pohjoisempana kertova Lumiukko on epäilemättä toiminut kirjan sivuilta luettuna hyytävänä kertomuksena, mutta elokuvana se hajoaa kasaan kuin huterasti rakennettu lumilinna.
Ainakin alussa elokuva imaisee kyllä mukaansa. Siinä perustellaan nimettömäksi jäävän pojan traumatisoitumista äitinsä kuolemasta. Elokuva kertoo tarinaa ensilumen aikaan iskevän murhaajan jäljittämisestä. Murhaajalla on tapana jättää uhriensa läheisyyteen lumiukko. Monien sarjamurhaajaelokuvien tavoin Lumiukko kylvää yleisöönsä epäilyksiä huomattavan monien henkilöhahmojen mahdollisesta syyllisyydestä – ja kun pohjoismaassa ollaan, niin jokainenhan on aina syyllinen johonkin.
• • •
Elokuva ja sen tekijät uskovat lumen ja lumisten maisemien loputtomaan tenhoavuuteen. Brittikuvaaja Dion Beebe saakin hyviä kuvia lumipeitteisten tunturimaisemien aaltoilusta ja niiden vastapainoksi tiukkaan rajattuja, hivenen ahtaan paikan kammoisia kuvia öisen Oslon kylmistä kaduista. Vaikka elokuvaan on pestattu kasapäin niin eurooppalaisista kuin amerikkalaisistakin elokuvista ja tv-sarjoista tuttuja näyttelijöitä, se ei tee elokuvasta helpommin lähestyttävää, vaan jotenkin omituisesti mielistelevän oloisen, koska pohjoismaisuuteen kuuluu paljon enemmän kulmikas suoruus kuin ylenpalttisen tuttavalliseksi heittäytyminen.
• • •
Elokuvalle odotettua kansainvälistä menestymistä varmistamaan palkatut suhteellisen tunnetut näyttelijät, joista esimerkiksi J. K. Simmons loi uransa tv-sarjoissa, mm. Kova laki -sarjan syyttäjänviraston omalaatuisena psykologisena konsulttina sekä vankilasarja Kylmän ringin (Oz) pelätyimpänä hahmona, raakuuksiin hanakkana rasistina, Vernon Schillingerinä.
On toki ymmärrettävää, että elokuvalle on haluttu kansainvälisen menestymisen mahdollisuuksia. Mutta helpoimman kautta meneminen, se että kansoitetaan leffa jo nähdyillä kasvoilla myös vie elokuvalta luonnetta. Pääosaa esittävä amerikkalaisnäyttelijä Michael Fassbender on kieltämättä ihan hyvä roolissansa, sillä hänen aiemmat roolityönsä erinäisissä supersankarileffoissa pystyy jopa unohtamaan katsellessaan häntä komisario Harry Holena.
• • •
Vaikka elokuvan tarinassa itsessään onkin kylliksi vetoa, niin ongelmia tulee rytmityspuolella. En tiedä, miksi Lumiukolla on kaksi leikkaajaa; Martin Scorsesen pitkäaikainen työtoveri Thelma Schoonmaker ja brittiläinen Claire Simpson. Lopputulos ei näytä siltä, että he olisivat olleet tekemässä samaa elokuvaa. Lumiukosta näkyy, että siitä on toivottu pohjoismaisen dekkarilajityypin, ns. Nordic noirin kruununjalokiveä. Ei tullut, koska selkeyttä puuttuu. Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja –elokuvastaan (2012) ylistyksiä ansaitseva ruotsalaisohjaaja Tomas Alfredson on Lumiukossa hukannut näkemyksensä. Huumoria tällaisesta elokuvasta ei löydy, ellei tahdo pitää kolkkona huumorina sitä, miten risukätensä ylös nostaneen lumiukon hahmo muistuttaa Edvard Munchin tunnetuinta maalausta Huuto.
