Ikitien, niin romaanin kuin elokuvankin motoksi sopisi sama, mikä on Pekka Lehtosaaren ja Hannu Lukkarisen Raatteen tie -sarjakuvaromaanin mottona: ”Vaikka tämän kirjan päähenkilöt ovat kuvitteellisia, on kaikki mitä heille tapahtui totta. Se sama tapahtui sadoille tuhansille suomalaisille.” Ero on vain siinä, että Ikitien tapatumat eivät koskettaneet satojatuhansia suomalaisia, vaan vain joitakin tuhansia. Ei ole väliä, kumman tekee ensin, lukeeko Antti Tuurin Ikitie-romaanin vai katsooko AJ Annilan elokuvan. Molempien vahvuudet auttavat toisiaan. Elokuva ei seuraa romaania joka ainoaa yksityiskohtaa myöten, mutta suuret linjat säilyvät. Juoni on historiankirjansa lukeneille pääpiirteissään tuttu; 1930-luvun oikeistohenkisen Lapuan liikkeen synnyttämässä tunnekuohussa hurmahenkisimmät olivat oman käden oikeudella valmiita hävittämään vasemmiston Suomesta niin perusteellisesti, ettei eroa tehty maltillisten sosialidemokraattien ja kiihkeimpien kommunistien välillä. Elokuvassa on toki raakuuksiakin, mutta ei lainkaan yhtä naturalistisena vyörytyksenä mitä jo tehdyissä Sofi Oksasen teosten filmatisoinneissa on nähty. Ikitie-romaanissa korostuu kuvattujen ihmisten hyväuskoisuus ja idealismi. Sitä karumpana tulee herätys todellisuuteen mitä syvempää idealismi on. ”parempaa elämää ei ollut siellä, missä ihmisiä sai ampua kuin teuraskarjaa.” (Antti Tuuri: Ikitie, Otava, 2011)

• • •

Ikitie kuvaa  kauhavalaisen työväenhenkisen talonpojan Jussi Ketolan (Tommi Korpela) kyydityksen itärajan pintaan osana Lapuan liikkeen levottomuuksia rajalla Ketola pelastautuu pahoinpitelijöiltään Neuvostoliiton puolelle. Siellä Ketolan ottaa huomaansa valtiollisen poliisin, NKVD:n paikallinen agentti Kallonen, jota Hannu-Pekka Björkman esittää koko sillä taidolla, mitä kymmenien vuosien aikana elokuvissa, teatterissa ja tv-sarjoissa kertynyt ammattitaito voi antaa vastenmielisen järjestelmän palveluksessa toimivan häijyn ihmisen esittämiseen. Aluksi Kallonen luo itsestään kuvaa hyväntekijänä, joka antaa kotinsa, perheensä ja isänmaansa menettäneelle Ketolalle identiteetin, passin ja uuden elämän Hopea-nimisen kolhoosin työntekijänä, jonka pitäisi palvelukseksi kaikesta tästä urkkia työtovereitaan ja antaa ilmi sosialismia puhein ja ajatuksin nakertavat kolhoosin jäsenet, varsinkin kun Hopeaan on koottu paljon Amerikasta saapuneita suomalaissyntyisiä parempaa elämää etsimän tulleita sosialismin rakentajia, joita Kallonen lakkaamatta epäilee vakoojiksi ja sabotööreiksi.

Romaanissa muistutetaan toistuvasti Kallosen lupauksesta altistaa Ketola vielä kuolemaakin pahemmalle kohtalolle. Tuuri ei suinkaan kuvaa Jussi Ketolaa ensimäistä kertaa, sillä hän on päähenkilönä New Yorkin suomalaissiirtolaisista kertoneessa Taivaanraapijat-romaanissa, sekä sisällissodan aikaisesta Tampereen taisteluihin 1918 joutuvasta pasifistisesta ruumiskuskista kertovassa Kylmien kyytimies -romaanissa. Kirjailija Tuuri on tutkinut kuvaamansa maailman ja epookin perusteellisesti; Ikitie on täynnä rajantakaisen Karjalan puolelle jääneiden paikkakuntien suomenkielisinä tunnettuja nimiä ja ajan elämäntapaa. Erikoisin Tuurin esiin kaivamista seikoista on 1929 pörssiromahduksen ja talouslaman Amerikasta liikkeelle sysäämien amerikansuomalaisten päätyminen 1930-luvun Itä-Karjalaan neuvostovaltiota rakentamaan. Hopea-kolhoosin jäsenet kuvataan uskovina sosialisteina. Heidän uskollaan on kaksi kohdetta: kristinuskon mukaiset jumala ja Jeesus sekä Neuvostoliiton yksinvaltias Josef Stalin, jonka hyvyyteen tarinan naiset näyttävät uskovan niin pitkään kuin mahdollista. Hopean ihmisten kristillisyys on pohjimmiltaan säällistä umpikunnollisuutta. Ikitie -romaanissa viitataan työväenliikkeessä vaikuttaneeseen ervastilaiseen suuntaukseen.

• • •

Kuvaaja Rauno Ronkaisen elokuvausta ei voi olla ihastelematta. Hänen kameransa pitää elokuvan katsojan mukana tapahtumissa ja poimii merkitseviä yksityiskohtia. Kolhoosin pihalla kuvattu ilta-auringon kultaama päivälliskohtaus henkii taiteen ehtoolliskuvausten sakraalia valoa. Vainoajistaan Jussi ei pääse eroon, oli hän kummalla puolen valtakunnanrajaa tahansa. Hänen ainaisina seuralaisinaan ovat kotipihan horisontin rajalla jyryttävät tummat umpiautot, joista voi ponnahtaa väkivaltaisia miehiä häntä hakemaan koska tahansa. Edvard Gyllingin ja Otto Wille Kuusisen johdolla Neuvosto-Karjala suosi ammattitaitoista suomalaista työväkeä, mikä kääntyi Stalinin puhdistusten aikaan heitä vastaan. Elokuva kuvaa suomalaistyöläisten ja etenkin korkean ammattitaitoisuutensa takia eliittinä kunnioitetun suomalaistaustaisen työväestön naiivinkin ihanteellisuuden ja lyhyen kukoistuksen kääntymisen vainojen ajaksi. Sanattomuus on elokuvassa isoa. Vaiheessa jossa hän on menettänyt kaiken, minkä vuoksi on Neuvosto-Karjalassa elänyt, Ketola ei enää vastaa kysymyksiin nimestäänkään. Korpela ei jää elokuvan ainoaksi vaikenevaksi mieheksi.

• • •

Erityisen hyvä on elokuvassa viimeiseksi jääneen elokuvaroolinsa tehneen virolaisnäyttelijä Lembit Ulfsakin tulkinta NKVD -upseeri Novikovista, jonka osa on olla terrorin myötä toteutettujen kauheuksien mykkä todistaja. Virolaisten osuus elokuvan lavastuksessa ja puvustuksessa ansaitsee kaiken kiitoksen, koska he ovat osanneet tuoda elokuvaan rakennettuun toisen ajan maailmaan eletyn tunnun. Tommi Korpelan suoritus kotoaan toiseen maahan tempaistuna, koti-ikävänsä kätkevänä Jussi Ketolana jää mieleen pitkäksi aikaa. Elokuvassa on hetkiä, jolloin päähenkilö kuin havahtuu muistamaan, ettei hän olekaan kotona. Kolhoosin niityllä tai pihalla kävellessään Jussi kallistaa päätään kuin kuulemaan kodin kutsun tai perheenjäsentensä äänet. Elokuvan kääntyessä lopuilleen ihmisten käyttövoimana toiminut idealismi palaa poroksi Hopea-kolhoosin mukana ja sen roihusta lentelee kylmään yöhön kipinöitä kuin veripisaroita. Lopulta kotiin päästyään Ketola ensimmäiseksi katsoo vaimoaan kauan, ja ihan hiljaa.Toivo on elänyt hänessä niin pienenä, ettei Jussi ole uskaltanut siitä puhuakaan. Ketolassa elävä toivo voidaan nähdä optimismina, jääräpäisyytenä tai sitten suomalaisen ominaisuudeksi hahmotettuna sisuna. Hän ei ikinä lakkaa toivomasta parempaa, vaikka tosiasiat huutaisivat luopumaan.

Ikitie

Ohjaus: AJ Annila.

Kuvaus: Rauno Ronkainen.

Pääosissa: Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Hannu-Pekka Björkman.

Kesto: 1 h 43. min.

Antti Tuuri: Ikitie Otava 2011.

 

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone