Vuoden iloisimmin yllättänyt, mutta silti pohjattoman surulliseksi jättänyt elokuva on Teppo Airaksisen ohjaama Juice-elokuva. Iloinen yllätys oli se, että elokuva ja sen tekijät eivät haksahtaneet rakentamaan suurta suomalaista näköiselämäkertaa ja murhenäytelmää, jossa viina vie taiteilijan. Ainekset siihen olisivat kyllä olleet olemassa, mutta ohjaaja Teppo Airaksisella oli malttia valita toisin. Juice-elokuvan pääosassa on päähenkilönsä inhimillinen epätäydellisyys. Vuoden turhimpiin kotimaisiin ensi-iltoihin kuuluu Pamela Tolan ensimmäisenä pitkänä leffanaan ohjaama Tanskasta ostettuun Swinger– komedian käsikirjoitukseen perustuva elokuva. Kyseessä on samanlainen tapaus, missä Tanskasta ostettu leffakäsikirjoitus päätyi elokuvaksi Luokkakokous (2015). Tolan Swingers on toivottoman matalamielinen komedia. En nauranut sitä katsoessani kertaakaan, sillä henkisesti alaikäisten tasolle jääneiden aikuisten surulliselle toilailulle nauraminen olisi tuntunut tarpeettoman brutaalilta.
• • •
Vuoden Koivusalo-elokuva on Timo Koivusalon Olavi Virta. Näköisepookiksi tehdyssä laulajaelämäkerrassa näkyvät kaikki Koivusalon tyypillisyydet: kansallismaisemat, kyyneleiset posket, tekoreipas replikointi, falski tunteellisuus ja mahdollisimman monesta kulmasta ja moneen kertaan kuvatut, kiiltäväksi puunatut vanhat autot. Vuoden miellyttävimpiin kotimaisiin kuului hyvä keskitasoinen elokuva pitkävihaisuuden turhuudesta. Matti Kinnusen ohjaamassa Pieniä suuria valheita -elokuvassa oli tavoiteltu suuruutta pienuuden kautta. Tarinassa omissa liemissään kiehuvista pikkukylän ahdaskatseisista asukkaista oli komediallisuutta, joka ei kohdannut tarinan vertauskuvallisia tasoja täysin kivuttomasti. Vuoden teatraalisin tendenssielokuva oli Heikki Kujanpään Suomen hauskin mies. Tarina kuolemantuomion uhalla vangitsijoitaan hauskuttamaan komennetuista punavangeista on juuri sillä tavalla näytelmällinen, mitä teatteriseurueista kirjoitetut draamat usein ovat. Kujanpään elokuvassa siihen yhdistyy myös kaavamaisuus. Seurueen komedian ja samalla myös elokuvan satiirisuus jää osoittelevaksi.
• • •
Vuoden tunteellisin kotimainen elokuva oli myös paras keskitasoinen, sillä Tiina Lymin Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja löysi hyvää vetoa kirjailija Tuomas Kyrön keksimään umpitutuksi uskottuun hahmoon, jonka esittäjänä Heikki Kinnunen muistutti miksi hän on Suomen parhaita näyttelijöitä. Vuoden väheksytyin kotimainen elokuva oli JP Siilin ohjaus Veljeni vartija, joka herätti suuressa osassa kriitikoita vihantunteita, koska leffa ymmärrettiin pelkäksi Cheek-mainokseksi. Jos elokuva olisi nähty tarkemmin pelkkänä elokuvana vailla yhteyttään laulaja Cheekiin, se olisi saatettu ymmärtää hahmotukseksi klassisesta doppelgänger-aiheesta.
• • •
Vuoden vetävin kotimainen elokuva oli Aleksi Salmenperän Tyhjiö. Talkootöinä syntyneen elokuvan tarina taiteilijapariskunnan suhteen kriisiytymisestä saa miettimään monia taiteesta ja taiteenteosta sanottuja asioita, kuten onko taiteilija aina huijari, joka uskottelee itselleen ja muille osaavansa lentää, vaikka vasta tutisee hyppytornissa? Tuleeko hänestä taiteilija vasta itse aktissa, kirjaa kirjoittaessaan, tai näytelmää ja elokuvaa näytellessään? Mustavalkoisena kuvatun Tyhjiön menestys kotimaassa on syntynyt perinteiseen sleeper-tyyliin. Se on kasvattanut katsojakuntaansa ilman suuria markkinointikampanjoita. 13 000 katsojan saaminen viidakkorummun välityksellä on kunnioitettava saavutus. Seuraavaksi voidaan jännittää sitä, lähteekö Tyhjiö lentoon kansainvälisillä festivaaleilla.
• • •
Vuoden kotimaiset pettymykset olivat kaksi hyvin erilaista ja eri-ikäisten tekijöiden elokuvaa. Markku Pölösen paluuelokuvakseen tekemä Oma maa luotti vähän liikaakin tekijänsä vahvuuksiin entisajan maaseutuelämän kuvaajana. Tarina rintamalta selvinneen sotilaan asettumisesta herrasperheen tyttären kanssa korpeen asutustilalle jäi näköispatsaaksi maalaisidyllistä. Elokuvan näyttelijät, mm. Oona Airola, Konsta Laakso ja Antti Virmavirta olivat aivan liian hyviä ympärillään pyörivään kesäteatteriin. Näytelmäkirjailijana ja elokuva- ja tv-käsikirjoittajana tunnetuksi tulleen Paavo Westerbergin ensimmäisessä pitkän elokuvan ohjaustyössä Viulisti olisi voinut olla aineksia suureen sivistyneistöelokuvaan, mutta Viulistista tuli melodraama eri-ikäisten viulunsoiton opettajan ja opiskelijan suhteesta. Harmillisesti käsikirjoittajakumppanukset Paavo Westerberg ja Emmi Pesonen eivät löytäneet tapaa tuoda esiin taiteesta ja kulttuurista puhuvia sivistyneitä ihmisiä luontevasti. He päätyivät näyttämään heidät sormi pystyssä kekkaloivina hienostelijoina.
• • •
Oudon ulkokohtaiseksi jääneen Viulistin tekijöillä ei tunnu olevan kosketusta klassiseen musiikkiin, eikä oikein taiteeseenkaan. Klassinen musiikki on mukana elokuvassa draaman vaatimuksista, sillä elokuvan esittämä kertomus taiteilijoista ja aidoksi taiteilijaksi kasvamisen vaikeudesta vaatii alustakseen taiteenalan, jonka kaikki voivat hyväksyä ”oikeaksi taiteeksi.” Vuoden parhaana kotimaisena pidän Virpi Suutarin dokumenttielokuvaa Yrittäjä, koska siinä on huikaisevaa mittasuhteiden tajua. Nyhtökauranaisten ja satakuntalaisia perinnelihajalosteita myyvän perheen sovittaminen samaan elokuvaan tehdään kauniisti ja tyylitajuisesti. Suutari osoitti ohjaajan taitojensa kypsää hallintaa pitämällä Yrittäjän visuaalisen sävellajin yhtenäisenä, vaikka elokuvalla oli kaikkiaan viisi eri kuvaajaa.
