Clint Eastwoodin ura on yksinkertaisuudessaan yksi Hollywoodin esimerkillisimpiä. Vuonna 1930 syntynyt työläisvanhempien poika, Clinton Eastwood jr, elätti itsensä keskeytyneiden taloushallinto-opintojen jälkeen Kaliforniassa uimaopettajana ja uima-altaiden siivoojana. Hanttihommista oli helppo lähteä notkumaan filmiyhtiöiden liepeille katsomaan josko töitä löytyisi. Ensimmäisen elokuvaroolinsa Eastwood sai 1955 Jack Arnoldin ohjaamasta tieteiselokuvasta Tarantula. Eastwoodilla oli sivurooli hävittäjälentäjänä. Uransa alussa Eastwoodia ei pidetty kovin kaksisena näyttelijänä, mutta saatuaan vakituisen kiinnityksen lännensarja Rawhideen, siitä tuli hänen ammattiopistonsa. Näyttelemistä joka päivä seitsemän vuoden ajan vaatinut tv-sarja antoi Eastwoodille raudanlujan rutiinin, jonka varassa hän on jatkanut.
• • •
Vaikka Eastwoodin roolihahmo karjapaimen Rowdy Yates oli Rawhide-sarjassa sivuosassa, niin ennen pitkää siitä tuli sarjan päähahmo, kuten tuli Eastwoodista itsestäänkin tähti. Eastwood piti silmänsä auki tv-sarjan kuvauksissa oppiakseen ohjaamista ja tuottamista. Hullunkurista sinänsä on, että amerikkalaisista amerikkalaisimpana pidetyn Eastwoodin tähteys lännenfilmeissä alkoi Euroopassa, italialaisen ohjaajan Espanjassa eurooppalaisilla rahoilla kuvaamista spaghettiwesterneistä. Ohjaajina Eastwoodin oppi-isiä ovat Sergio Leone ja Don Siegel. Leonen rikas mielikuvitus ja visuaalisuutta korostava tyyli sekä Siegelin halpisleffoissa kouliintunut vähäeleinen ilmaisu osoittivat Eastwoodille miksi kannattaa tietää tarkkaan, mitä haluaa. Vietettyään ison osan 1960-lukua rakentamalla tähteyttään dollaritrilogiassa Eastwood keskittyi jatkamaan uraansa tarjolla olleisin suuntiin. Kuin pisteeksi dollaritrilogian päälle tullut Hang’em High -kostodraama (1968) oli ensimmäinen Eastwoodin oman tuotantoyhtiön, Malpaso Companyn tuotanto. Eastwoodin maineen synnyttivät puolen tusinaa lännenelokuvaa, joissa hän kehitteli vakiohahmoaan, miestä ilman nimeä. Sergio Leonen ohjaaman ns. dollaritrilogian keskimmäinen osa Vain muutaman dollarin tähden tihentää jännitystä kasvattamalla päähenkilöiden paineita. Tämä on se leffa, jossa Eastwood ja Lee van Cleef ammuskelevat toistensa hattuja. Leonen henkilöhahmojen vaiteliaisuus lienee syntynyt vahingossa; huonosti englantia osannut Leone minimoi dialogin.
• • •
Eastwoodin länkkäreistä ilkein, vinosti humoristisin ja puhtaimmin pessimistinen on Ruoska (High Plains Drifter 1972), jossa autiomaan väreilevästä kuumuudesta aineellistuva Eastwood ratsastaa roistojoukkion piinaamaan kaupunkiin. Kaupunkilaisten häijyys panee Eastwoodin maalauttamaan kaupungin punaiseksi ja nimeämään sen helvetiksi. Lainsuojattomassa (Outlaw Josey Wales 1976) Eastwoodin esittämä etelävaltiolainen maajussi kostaa kotitilansa hävityksen pohjoisvaltioiden sotajoukoille. Armoton (The Unforgiven 1992) on se leffa, jossa Eastwoodin sikafarmariksi ryhtynyt entinen pyssysankari puolustaa silvottujen prostituoitujen kunniaa. Eastwoodin viimeinen lännenelokuva kokoaa hänen omien länkkäreidensä teemat ja kuvaston. Eastwood omisti Armoton-leffansa Donille ja Sergiolle.
• • •
Vuoden 1971 Dirty Harrystä muodostui poliisijännärien kulmakivi, joka raapaisi miljoonista katsojista reaktiot esiin. 1960-luvun jälkeisen kansalaisoikeusliikehdinnän ja presidenttimurhien Yhdysvalloissa oli sosiaalista tilausta sankarille, joka ottaisi roistot kiinni ja päästäisi päiviltä – edes valkokankaalla. 1970-luvun kulttuuriradikaaleilta Dirty Harry poisti kaikki estot. The New Yorker-lehden elokuvakriitikko Pauline Kael julisti Eastwoodin keskiaikaisia arvoja vaalivaksi fasistiksi.
Vielä tänäänkin Dirty Harry käy asenteiden musteläikkätestistä; se pakottaa katsojansa ajattelemaan mielipidettään oman käden oikeuden harjoittamisesta. Vanhatestamentillisen kostajan esittäjänä Eastwood on hyvinkin tasa-arvoinen, kukaan ei kostoa vältä, eivät mustat, valkoiset, hispanot tai naisetkaan. Siinä mielessä kaikki ihmiset ovat Eastwoodin esittämien oman käden oikeuden jakajien silmissä tasa-arvoisia, koska kaikki ovat yhtä kykeneviä pahuuteen ja siten alttiita rikollisuuteen.
• • •
Eastwood itse ei ole tiettävästi nähnyt Dirty Harry-elokuvissaan kovin kummoisia yhteiskunnallisia vertauskuvia. “Harry vain poisti joitain tyyppejä ja siinä se.” Eastwood on tehnyt urallaan monesti elokuvia, jotka ennakoivat tarkasti asenneilmaston muutosta. Eastwoodin on nähty olleen reaganilaisen oikeistopolitiikan linjoilla jo 1970-luvulla ennen Ronald Reaganin 1981 alkanutta presidenttiyttä. Eastwood-elokuvien kautta hahmottuva maailmankuva korostaa lujasti yksilön vastuuta, yhteiskunta näyttäytyy elokuvissa korruptoituneena tai muuten voimattomana tekemään mitään. Eastwood on itse halunnut luonnehtia itseään sosiaalisesti vapaamieliseksi ja julkistaloudessa konservatiiviksi. Yleisön miellyttämisessä Eastwoodilla on ollut useimmiten vinhan tarkka nenä. Onhan hän ollut poliitikkonakin. Toimimalla kalifornialaisen Carmel-nimisen pikkukaupungin pormestarina Eastwood sementöi itsensä amerikkalaisen establishmentin pysyväksi jäseneksi.
• • •
Eastwoodin viisi Oscar-palkintoa, kaksi ohjauksesta ja parhaasta elokuvasta sekä Oscar-gaalassa elämäntyöstä jaettava, merkitykseltään oikeiden Oscar-palkintojen luokkaa oleva Irving G. Thalbergin muistopalkinto tekevät hänestä Hollywoodin vanhemman valtiomiehen. Ne saatuaan Eastwood on korotettu puolijumalaksi. Filmitähtenä Clint Eastwood on viileä ja vetäytyvä kuin Greta Garbo, ilmeisenä tarkoituksenaan nostaa niiden hetkien arvoa, jolloin viileys väistyy. Eastwoodin on väitetty jossain vaiheessa huolestuneen elokuvien väkivallasta ja omastakin panoksestaan elokuvien raaistumiselle, mutta aivan vilpitöntä hänen huolensa ei ole, sillä Eastwood ei ikinä tunnusta tehneensä mitään väärää. Kaikkia Eastwoodin esittämiä hahmoja luonnehtii halu muuttaa todellisuutta, jättää maailmaan merkkinsä. Hiljaisten siltojen(1995) viisikymppinen valokuvaaja Robert Kincaid ei tyytynyt pelkästään ottamaan vastaan luonnonvalon valaisemia siltoja, vaan käytti kaikki ammattitaitonsa ja kokemuksensa konstit luodakseen kuvista taidetta. Eastwooodin uudemmissa elokuvissa hymyilyttää hänen taipumuksensa kuvata itsensä aina mieheksi, joka hurmaa naisen kuin naisen.
• • •
Hiljaisissa silloissa (1995)Eastwood muokkasi itsestään oikean hurmurin, kokeneen ja komean sekä myös fiksun ja romanttisen koviksen. Elokuvanteossa Eastwood on niin kokenut, ettei hänen tarvitse enää todistella kyvykkyyttään, ihmiset ja oikea draama ovat hänestä kiinnostavampia kuin itsetehostuksella leikkiminen. Mystic Riverissä (2003) Eastwood ei halunnut itse näytellä, koska hän tuntee rajoituksensa eikä pyri väkisin näyttelemään elokuvissa, joissa hänelle ei olisi luontaista roolia. Eastwood älysi jo varhain, että lännensankarin tai kovan poliisin rooleihin on turha juuttua, koska muuntautumalla ja etsimällä uudenlaisten roolien haasteita hän on välttänyt työttömyyden. Eastwood osaa kätkeä puutteensa elokuvantekijänä esittämällä ne tarkoituksellisina valintoina eli estetiikkana.
• • •
Monet ovat halunneet nähdä Eastwoodin viime vuosien elokuvissa pehmenemistä ja halua pahoitella aiempia väkivaltaleffoja, mutta se on toiveajattelua. Totuushan on, että Eastwood, jos kuka on raivannut tietä säälimättömien kostajien esittäjille, muun muassa Charles Bronsonin esittämänä tunnetuksi tulleen Väkivallan vihollinen-elokuvan kostajahahmon ja sen ympärille siinneelle jatko-osien sarjalle. Ilmeinen on eastwoodilaisten kostajasankarien sukulaisuus Denzel Washingtonille The Equalizerina ja muille oman käden oikeuden juhlijoille. Armoton (1992) hekumoi ihan liikaa tarinan puitteissa oikeutetulla väkivallalla puhdistaakseen Eastwoodin mainetta pyssynheiluttelun asianajajana.
• • •
Vuoden 2006 elokuvakaksikkoa Isiemme liput ja Kirjeitä Iwo Jimalta pidän Eastwoodin ohjaustöistä kestävimpänä. Niissä voi aistia halun tuoda esiin sotasankaruuden etäisyys sankaruuden kuvista. Näitä kahta elokuvaa voi erehtyä luulemaan formaalisiksi, koska kyse on kuvista ja kuvien suhteesta tosielämän maailmaan. 1990- luvun ja 2000-luvun alun elokuvissaan Eastwood on keskittynyt väkivallan seurauksiin ja uhrien kärsimykseen, eikä niinkään roistoille kostamiseen. 2010-luvun elokuvista Eastwoodin parhaimpiin nousee American Sniper (2014), koska siinä on yksilötarinasta nousevaa metaforista voimaa, joka keskittyy eettisistä kysymyksistä suurimpaan: Jos on voima ja valta tappaa, niin millä päätöksensä voi perustella, välittömillä vai pitkäaikaisilla seurauksilla?
• • •
Eastwoodin elokuvista uusin The Mule (2019) jatkaa vuoden 2012 baseballin kykyjenetsijästä kertoneen Takaisin pelissä –elokuvan tapaan draamoja, joissa Eastwoodin esittämä mies kyseenalaistaa tekemiään valintoja. The Mulessa voi nähdä Eastwoodin kolmeen suuntaan hajautuvan taiteilijapersoonan. Hirtehinen humoristi Eastwood kertoo tarinan työuraansa pidentävästä ikääntyneestä ammattimiehestä, maata kierrelleestä hortonomista, joka heittäytyy huumekuriiriksi, kun hyvin palkattu homma olisi tarjolla. Aikalaiskriitikko Eastwood viskelee happamia huomautuksia älypuhelinten degeneroivasta vaikutuksesta ja suree amerikkalaisen unelman kuolemaa, mikä vie perikunnollisen miehen ansaitsemaan rikoksella. Melodramaatikko Eastwood herkistelee kyynelkanavia tunteikkailla puheilla. The Mulen päivänliljojen kauppiaana Eastwoodin esittämä ikänsä mieluummin poissa kotoa ollut mies pahoittelee ex-vaimonsa sairasvuoteen äärellä virheitään. Jos haluaa, niin siinä voi kuulla hitusen omakohtaisuutta.
