Brittikirjailija Ian McEwanin Rannalla-romaaniin pohjautuva elokuva tuo  näkyviin jo menneeksi luullun ajan, jolloin  tunteita ja avointa seksuaalisuutta piti kaikin voimin pidätellä ilmaisemasta. 1800-luvun viktoriaanisuudelta vaikuttava asenne oli voimissaan vielä sotien välisen ja jopa jälkeisen ajan Iso-Britanniassa kestääkseen 1950-luvun ja aivan  1960-luvun alkuun. Elokuvassa vuosi on 1962 ja rauhanliike CND:n kokouksessa tavanneet Florence ja Edward ovat rakastuneita ja häämatkalla Dorsetin rannikolla Etelä-Englannissa päätyäkseen kostean viileään hotelliin, jonka homeisuuden voi miltei haistaa. Päähenkilöt Florence Ponting ja Edward Mayhew ovat molemmat akateemisesti sivistyneitä, rakastuneita ja tuore aviopari häämatkalla. Florence (Saoirse Ronan) on muusikko ja tarpeeksi kouliutunut klassisen musiikin viulisti haaveillakseen esiintymisestä Wigmore Hallissa, yhdessä Lontoon akustiikaltaan parhaista klassisen musiikin perinteisistä konserttipaikoista. Hänen vanhempansa ovat ylempää keskiluokkaa, tyttärensä puolisoa alas nenänvarttaan katseleva oxfordilaisoppinut Violet Ponting (roolissaan piukean ynseä  Emily Watson) ja vävyään väheksyvä tehtailija Geoffrey Ponting (teatteriesiintymisissä ja tv-sarjoissa harjaantunut Samuel West).

• • •

Nuori sulhanen Edward Mayhew (nuori, suhteellisen vähän tunnettu näyttelijä Billy Howle) on historiaa opiskellut maalaisen kansakoulunopettajaisän ja vähän hassahtaneen taiteilijaäidin poika. Ohjaaja Dominic Cooke on ilmeisen arvostettu brittiteatteriohjaaja, jonka ensimmäisenä elokuvaohjauksena Rannalla on kohtuullisen hyvä saavutus. Elokuva ja sen tekijät ymmärtävät miten järkyttävän naiiveja, tosikkoja ja itsekeskeisiä juuri ja juuri 20 vuotta täyttäneet nuoret ihmiset voivat olla kuin olisivat vielä pahimmassa teini-iässä. Jos elokuva jossain onnistuu, niin tuodessaan esiin sen lamauttavan ahdistuksen tunteen, mikä voi vallata nuoren ihmisen hänen ymmärtäessään, ettei hän tiedä, eikä osaa osoittaa hellyyttä tai harjoittaa seksiä, saati sitten edes puhua tunteistaan. Vaikka elokuva etäännyttää kuvatun pidättyväisyyden 1960-luvun alun brittien asiaksi, niin ei se estä ajattelemasta sitäkään, miten vaikeita tilanteita sänkyynmenot ovat saattaneet olla vielä 1950-1960 -lukujen Suomessakin aikana ennen 1960-luvun seksuaalista vapautumista.

• • •

Tämä on Saoirse Ronanin jo toinen epookkielokuvana toteutettu McEwan-filmatisointi. Edellinen oli Joe Wrightin ohjaama Sovitus (2007), missä Ronan esitti murrosiän kynnyksellä ollutta hemmoteltua pikkutyttöä, Brionya, joka  työntää nenänsä asioihin, jotka eivät hänelle kuulu ja suurentelee asioita, joita ei ymmärrä. Ohjaaja Cooke jää monien teatterista elokuvaan siirtyvien ohjaajien tavoin alkuperäistekstin, McEwanin sinänsä hienon romaanin vangiksi aivan kuin kunnioittaisi sitä turhan paljon. Se jäykistää elokuvaa ihan liikaa. Varsinkin kun koko juttu kertoo liian jäykän kulttuurin ahdistavuudesta, niin elokuvaa katsoessa tulee tunne pakkopaitaan joutumisesta. Elokuva on rakennettu yhden illallispöydän ääressä käydyn keskustelun ympärille, mistä hiukan kömpelösti  toteutetut takaumat vievät valaisemaan  avioparin historiaa ja suhteen taustoja. Päähenkilöiden vanhuudessa tapahtuva elokuvan emotionaalinen huipentuma on toteutettu myötähavettävän kömpelösti.

• • •

Vielä varsin nuoret pääosanesittäjät on ahdettu vanhusten lateksinaamioihin kävellä köpöttelemään kuin olisivat sirkusesiintyjiä. Elokuvan tekijät ovat käyttäneet suurimman osan energiastaan ja paneutumisestaan epookin luomiseen ja unohtaneet ihmisten sisäisen elämän. Kertaakaan elokuva ei yritä kertoa miksi Florence ja Edward ovat ylipäätään menneet naimisiin. Kukaan ei pakottanut heitä siihen. Semminkään kun he eivät kerta kaikkiaan olisi osanneet tunaroida itselleen vahinkoraskautta. Pidättyväisyys on elokuvan isoin ja tärkein asia, sillä elokuvan ihmiset ovat pidättyväisyyden vankeja ja heidän toimintansa on pidättyväisyyden seurausta. Itse elokuvakin on ilmaisultaan, hengeltään ja tyyliltään varsin pidättyväinen. McEwanin Rannalla-romaanin elokuvasovituksena elokuva on sivistyneelle keskiluokalle tehdylle kulttuurituotteelle tyypillisesti tyylinsä kelpo edustaja eli hyvinkin säyseä, kohtelias ja perinteinen. Elokuvan käsikirjoittaja, kirjailija McEwan itse muokannut elokuvaansa tunteita korostavampaan suuntaan. Se liittää elokuvan osaksi brittiläisen kulttuurin suurten romantikkojen, kuten säveltäjä Edward Elgarin mentaliteettia.

 

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone