Elinolojen helpottumisen tähden pilalle menneestä maailmasta havaintoja tekevän mielensäpahoittajan jurnutusta suomalaiset ovat jaksaneet lukea kirjoista, kuunnella radiosta, katsella teatterissa ja elokuvissa. Vanhan ukon jupisevan tajunnanvirran purskeita luettiin ja kuunneltiin aluksi kuin ne olisivat olleet pieniä komedioita. Komediallisuus oli päällimmäisenä Dome Karukosken ohjaamassa ensimmäisessä Mielensäpahoittaja-elokuvassa (2014). Oli siinäkin aikojen muuttumisen ja muistojen haihtuvuuden haikeutta kuin tunteellisemmassakin draamassa. Uudessa elokuvassa draama ja tunteet ovat ottaneet tilaa komediallisuudelta.
Nyt mielensäpahoittajasta tuntuu, että hommat ovat kaikki tässä. Mitäpä tässä enempiä, kun Emäntäkin on kuollut ja haudattu. Jätettyään vaimolleen, Emännälle jäähyväiset tämän kuolinvuoteella mielensäpahoittaja kohtaa vaimon sairaalahuoneesta poistuessaan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ankeimpiin kuuluvan piirteen. Hetkeä aiemmin leskeytynyt mies saa ensiksi kuulla hoitajan virkaäänellä paiskaaman latteuden. ”Elämä on hieno matka.”
- • •
Kun kukaan ei vaikuta tarvitsevan mielensäpahoittajaa yhtikäs mihinkään, niin viimeisenä hommanaan hän pitää sitä, että pitäisi kuolla rauhallisen asiallisesti ja ryhtyy nikkaroimaan itselleen jo arkkuakin, sillä eihän sellaista työtä voi antaa nykyajan poropeukaloiden tehtäväksi. Mielensäpahoittajaa ei nähdä tekemässä varsinaista testamenttia, mutta hän suorittaa perinnönjaon jo etukäteen merkitsemällä joka kuppiin ja kapustaan kenelle ne menevät hänen kuolemansa jälkeen.
Tähän tilanteeseen ja mielensäpahoittajan museonkaltaiseen arkipäivään luo saapuu muutos lapsenlapsen, pojantytär Sofian (Kansallisteatterin Julia ja Romeo-näytelmässä nähty Satu Tuuli Karhu) hahmossa. Sofia on Brysseliin muuttaneiden eurovouhottajien lapsi, josta hänen Pekka-isänsä on jo kauan leiponut liike-elämän menestyjää, joka palaisi Suomeen korkeintaan kovilla konsulttipalkkioilla saneeraamaan ihmisiä työttömiksi. Jostain syystä Sofialla on tarve tehdä omiakin päätöksiä. Elokuvan tämä juonilanka muistuttaa ohjaaja Tiina Lymin parin vuoden takaisen esikoiselokuvan, Äkkilähdön tarinaa laiminlyödyn lapsen karkumatkasta kohti mummolaa.
• • •
Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja-leffassa laiminlyöty lapsi on vanhempiensa henkisesti hylkäämä Sofia, joka karkaa vanhempiensa hänelle suunnittelemalta urapolulta ja elämästä kohti vieroksuttua isoisää, mielensäpahoittajaa. Elokuvan painavimmassa, miltei pääjuonen veroisessa sivujuonessa on kyse Sofian vanhemmista, eritoten hänen isästään, Jani Volasen esittämästä Pekasta. Hänelle elokuvan käsikirjoittajat, ohjaaja Tiina Lymi, kirjailija Tuomas Kyrö ja teatteri- ja elokuvaohjaaja Juha Lehtola ovat kirjoittaneet koko joukon riemastuttavan tragikoomisia repliikkejä. Niihin on sisäänkirjoitettuna maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu. Pojan vihaisuus tiivistyy huoltoasemalla esitettyyn puheeseen maksamakkarasta Suomen ja suomalaisuuden symbolina; Suomi, se on ”ihmisten maksamakkaran värisiä housuja ja kasvoja.”
• • •
Pekka uskoo vihaavansa Suomea, koska vihaa mielenpahoittajaisäänsä ja Suomea, isänmaata. Pekan isänmurha on se, että hän on lähtenyt pois Suomesta. Pekka ei huomaa miten hänen omat tunteensa sokaisevat hänet. Hän ei näe tyttärensä onnettomuutta, eikä oman vihanpitonsa kohtuuttomuutta, eikä sitäkään kuinka hänestä itsestään on tullut vihaamansa isän kaltainen. Pekka on jämähtänyt 16-vuotiaan itsensä mielenmaisemaan, eikä näe ihmisiä sellaisina kuin he ovat nykyhetkessä. Isän hän näkee vain lapsuutensa ja nuoruutensa vihattuna sortajana, ei nykyhetken vanhana yksinäistyneenä miehenä. Pekalle hänen elämänsä merkityksellisin tapahtuma on ollut Suomen jättäminen taakse. Se, että entisellä kotipaikkakunnalla juuri kukaan ei pidä Pekan Brysseliin lähtöä juuri minkään arvoisena kismittää Pekkaa entistä enemmän. Leffa pitää ns. oikeiden ihmisten, kuten mielensäpahoittajan ja muiden maaseudun ihmisten mykkää jurotusta aitoutena. Sen rinnalla ylimieliseksi besserwisseriksi heittäytyneen aikuisen Pekka-pojan marmatus Suomen ja sen juntteina pidettyjen asukkaiden kaikinpuolisesta ala-arvoisuudesta on vitsinä pahasti viimevuotinen.
• • •
Elokuvassa on kaikki ainekset jättimäiseen katsojamenestykseen. Se näyttää yleisölle sen mitä he eniten haluavat nähdä eli kuvan heistä itsestään. Just näin, tällaisia me suomalaiset olemme. Siinä on jotain typerryttävää, miten katsojat jaksavat vuodesta toiseen ihastua, kun heidän eteensä nostetaan peilikuva heistä itsestään. Sitäkin typerryttävämpää se on tämän elokuvan yhteydessä, koska koko mielensäpahoittajan hahmo on jo niin vanhan maailman hahmo, että on vaikea uskoa nykynuorison tai keski-ikäistenkään löytävän hänessä itseään, ellei hän sitten ole niin ihanan retro että on jo söpö. Mielensäpahoittajan hahmon menestys kertoo sen kulttuurisesta voimasta.Hahmolla on ainakin yksi väkevä vertailukohta kotimaisessa kirjallisuudessa. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijassa on samansukuista ylvästä vastarintaa aikojen väistämättömän muutoksen edessä.
• • •
Mutta tämä on se elokuva, jossa mielensäpahoittajan itsensä on muututtava, ja ennen kuin se voi tapahtua, pitää jo tapahtua aika paljon. Se kaikki on tämän elokuvan juoni.Käsikirjoittajakolmikko Lymi-Lehtola-Kyrö onnistuu tuomaan elokuvan viimeiseen puolituntiseen sellaisen latauksen, että kyllä katsomossa silmäkulmat kostuvat. Dramaturgisesti ja emotionaalisesti elokuva huipentuu Heikki Kinnusen monologiin keskoskaapin ääressä. Se on sellainen näyttelijäntyön monumentti, että sitä tullaan kelaamaan draama- ja elokuvakouluissa vielä vuosia. Olavi Virran laulama Vihreät niityt muodostaa mielensäpahoittajan muistojen täplittämän tajunnanvirran pohjasävelen.
Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja
Ohjaus: Tiina Lymi.
Pääosissa: Heikki Kinnunen, Satu Tuuli Karhu, Jani Volanen, Janne Reinikainen, Elina Knihtilä.
Kesto: 1 h 55 min.
Ikäraja: 12.