Elokuvaohjelmistoja katsellessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että melkoinen osa elokuvistakin on tähdätty lapsille ja lapsenmielisille, toisin sanoen henkisesti infantiileille ja ylipäätään infantiiliuden ylläpitämiseen.

Kotimainen kevään 2018 uutuusleffa Suomen hauskin mies liittyy satumaisten elokuvien joukkoon loppuratkaisultaan, sillä ylittämällä arkirealismin Suomen hauskin mies käy eräällä tapaa elokuvana mahdottomaksi.  Leffan loppuratkaisu saattaisi toimia näyttämöllä paremmin. Koska en ole nähnyt Suomen hauskin  mies-draamaa näytelmänä teatterissa, niin vaikea sanoa. Heikki Kujanpään ohjaaman Suomen hauskin  mies-elokuvan loppu on saduille tyypillinen kuin taikaiskusta tapahtuva onnellinen loppu, eikä sellaisena mitenkään harvinainen kotimaisessa elokuvassa. Muuten, Aki Kaurismäki vasta satuelokuvia tekeekin. Hollywood, jonka elokuvayhtiöistä Disney on leimallisimmin satuelokuvien tuottaja, tuli aloittaneeksi trendin neljä vuotta sitten tehtyään klassikon aseman saaneen Disney-piirretty Prinsessa Ruususen uusiksi elävillä näyttelijöillä ja hitusen päivitetyllä juonella.

 • • • 

Maleficent – Pahatar(2014) käytti kestostaan huomattavan osan päätähtensä Angelina Jolien nenäproteesin, korostetun kulmikkaiden poskipäiden sekä vingahtelevan piukean mustan nahkapuvun esittelyyn. Disney-yhtiö aikoo jatkaa omien piirrosanimaatioidensa versiointia ihmisnäyttelijöitä ja digianimaatiota yhdistelevillä elokuvilla. Tuotantolinjalle on tiettävästi tulossa 101 dalmatialaisen tarinasta sovitettu Cruella, josta pitäisi käymän ilmi, miten Emma Stonen esittämästä Julmia de Vilistä tuli sellainen kuin tuli. Mahdollisina versioitavina elokuvina on mainittu ainakin Lion King, Dumboja Maleficent – Pahatar-elokuvan jatko-osakin on ilmeisen ennustettavan tuottoisuutensa takia noussut suunnitelmiin.

  • • •

Vastikään elokuvaohjelmistoon tullut ranskalaisen ohjaaja-näyttelijä Albert Dupontelin ohjaama Näkemiin taivaassa kertoo sadunomaisen tarinan kolmesta sotaveteraanista joiden kohtalot kietoutuvat yhteen. Yksi heistä on jutun mörkö: Laurent Lafitten esittämä inha, miehiään turhaan tapattava luutnatti Pradelle. Hän on  monin tavoin koko leffan primus motor, sillä Dupontelin itsensä esittämän Albertin ja hänen parhaan kaverinsa Edouardin pakoillessa vedättämäänsä luutnanttia vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissakin kaverusten on pakko kehitellä ansaitsemismahdollisuuksia, joista ainakin aikuiskatsojalle huvittavin on osallistuminen kaatuneille pystytettävien muistomerkkien suunnittelukilpailuun.  Edouard piirtää ja Albert postittaa luonnokset muistomerkeistä, joita he eivät aio ikinä rakentaa, mutta palkkiorahat heille kyllä kelpaisivat. Monumenttihuijaus on leffan piloista nerokkain. Siinä Näkemiin taivaassa potkaisee ilkeästi julkisen taiteen kilpailuja esitellessään yhtälön jonka mukaan tavallisuus yhdistettynä rumuuteen tuottaa varmaa menestystä. Tuorein Oscarilla palkittu paras amerikkalaiselokuva luottaa sekin satujen kerrontatapaan ja ainesosiin, Guillermo del ToronohjaamaThe Shape of Water on elokuva, jossa mykän siivoojan ja oudon vesiolennon mahdottomasta rakkaudesta kerrotaan satumainen, pyhimystaruja muistuttava pehmeän valon ja hempeilyn sävyttämä tarina.

• • •

Sadut menestyvät, koska ihmiset uskovat mieluummin omia tunteitaan kuin sitä, minkä näkevät silmiensä edessä, tai sitä minkä järki kertoo heille todeksi ja oikeaksi. Paljon on kuultu kriittisenä esiintynyttä puhetta jännitys-, dekkari- ja fantasiakirjallisuuden sekä niistä jalostettujen elokuvien menestyksen kasvusta. En minä vastusta kategorisesti satuja. En, koska kyllä minä nautin taiten kerrotusta sadusta siinä missä kuka vain. Asia saa toisenlaisia ulottuvuuksia, kun sitä yrittää suhteuttaa elokuvien ulkopuoliseen maailmaan. Kun meille kerrotaan tarpeeksi monta kertaa, uudestaan ja uudestaan, että asiat voivat ratketa taianomaisesti ja ihmeitä voi tapahtua ja että sadut voivat olla totta, kunhan vain itse uskomme niihin tarpeeksi paljon, niin kyllä se alkaa vaikuttaa.

  • • •

Kysymyksensä on sekin, miksi näille on juuri nyt tilausta. Ne menestyvät, se on selvää. Mutta vastaavatko ne joihinkin syvempiin tarpeisiin liittynee siihen, miksi ihmiset ylipäätään kokevat elämänsä kestämättömäksi aikana, jolloin talouskurjuudella on vain aste-eroja.  Sadut menestyvät samasta syystä kuin ajanvieteteollisuus viihdekirjallisuudesta risteilyalusyhtiöihin menestyy. Ne tarjoavat kuluttajille lupausta; Irti arjesta. Vähän jotain muuta. Vähän enemmän kuin harmaa arkipäivä. En mitenkään vastusta mitään siitä, mutta ihmettelen voisiko elämästä nauttia vähemmällä silmänlumeella ja aidommalla taide- tai luontoelämysten kauneudella joka saattaisi olla mahdollisesti ilmaista.
Edellä mainittujen lajityyppien (dekkareiden, jännityksen ja fantasian) luokittelemiselle saduiksi on tiettyjä perusteita. Pohjimmiltaan ne ovat kaikki eskapismia, todellisuuspakoa. Sellaisena The Shape of Waterin ja Näkemiin taivaassa-leffojen kaltaiset elokuvat sadunomaisuuksineen edustavat kulttuurista ja yhteiskunnallista tyynnyttelyä, ne ovat unihiekkaa siinä missä James Bond– ja Star Wars-leffatkin.