La La Landistä on puhuttu suurena musikaalielokuvan paluuna. Tosiasiassa se ei ole tiukimpien tulkintojen mukainen musikaalielokuva laisinkaan siinä mielessä, että se ei ole läpilaulettu elokuva, jossa kaikki vuorosanat esitettäisiin laulaen. Enimmäkseen se on romanttinen draama, jossa on muutamia laulu- ja tanssinumeroita.
Elokuvan juonessa on kaksi, ei vaan kolme romanssia; Ensinnäkin on perinteinen “Poika ja tyttö tapaavat” -romanssi, jossa Ryan Goslingin esittämä jazz-pianisti Sebastian hurmautuu Emma Stonen esittämään kahvilatyöntekijä Miaan, joka jaksaa etsiä uuden uran avautumista elokuva- ja tv-yhtiöiden koe-esiintymisistä, vaikka häntä nöyryytetään niissä kuin se olisi asiaankuuluvaa.
•••
Toinen elokuvan romansseista on sen päähenkilöiden rakastuminen ideaan heistä itsestään luovina ihmisinä ja taiteilijoina. Sebastian näkee itsensä jazz-musiikin puhtauden vaalijana ja tulevana jazz-klubin omistajana joka pelastaa Los Angelesin musiikielämän vajoamiselta jazzista ja sen historiasta tietämättömien barbaarien hallintaan. Mialle pyrkimys päästä tunnustetuksi näyttelijäksi on elinikäinen unelma, mikä näkyy välähdyksissä hänen lapsuudenkodistaan jossa hänen oman huoneensa seiniä koristavat todisteet vakavasta pyrkimyksestä näyttelijäksi.
•••
Vielä kolmas elokuvan romansseista on elokuvan tekijöiden romanssi Los Angelesin kanssa. Siitä todistavat monet elokuvassa nähtävät Los Angelesin maamerkit tai muut kaupunki- tai elokuvahistoriallisesti tunnettut paikat. Griffith -puiston tähtitorni on turistinähtävyys siksikin, että se oli Nuori kapinallinen -elokuvassa (1955) käytävän veitsitappelun tapahtumapaikka. La La Landin ravintoloista useat ovat ns. komposiitteja eli yhdistelmiä, joiden sisätilat voivat olla yhdestä ja ulkoseinät taas toisesta Los Angelesin tai Hollywoodin ravintolasta. Elokuvateatteri Rialto on oikeasti olemassa, mutta valitettavasti suljettuna vuodesta 2007.
•••
Kaikki tämä on vain taustaa rakkaustarinalle, jota häiritsee sen osallisten halu toteuttaa ammatillisia unelmiaan. Elokuvan päähenkilöt Sebastian ja Mia eivät ole lainkaan kiinnostavia, mutta heidän seuraamisensa niinkin ikäkulussa kuviossa mitä viihdemaailmasta kertova musikaaliromanssi voi tarjota – se on kiinnostavaa. Pääparia enemmän huomio kiinnittyy kaikkeen ulkoiseen: vaatteisiin, lavasteisiin ja tanssikuvioihin. Niissä onkin seurattavaa. Hyvännäköisiä ihmisiä kivasti valaistuina, sitähän viihde on.
•••
Elokuvan ruotsalaissyntyinen kuvaaja Linus Sandgren nosti osaamisellaan elokuvat Joy ja American Hustle kokoaan suuremmiksi teoksiksi. La La Landissa kuvauksen huippuosaaminen toimii kohottavana tekijänä, joka vie elokuvan irti arjesta, sen yläpuolelle. Sandgrenin hiljaisten kuvien tunnelmallisuus on sukua Edward Hopperin maalausten valolle, mutta värit ovat kuitenkin Technicolor-tyylisiä karkkivärejä. Tanssinumeroiden huimaa kiitoa Sandgrenin kamera vauhdittaa entisestään lisää.
Kuvaus ei ole ainoana viemässä La La Landia liitelemään sinne musikaalien taivaaseen, missä sen henkinen koti on. Osuutensa on myös Chazellen hovisäveltäjäksi vakiintuneella Justin Hurwitzillä. Niin reippaasti svengaavaa kuin Hurwitzin musiikki onkin, on sillä ikävä tapa muuttua vähitellen yhdeksi ja samaksi sointimassaksi missä kaikki kappaleet muistuttavat toisiaan.
•••
Mistä elokuvan nimi tulee? La La Land on fraasi, joka syntyi kuvaamaan sekä paikkaa että asennetta, jota pidetään tyypillisenä Los Angelesissa eli L.A.:ssä eläville ihmisille ja heidänkin joukossaan vain unelmakaupunki Hollywoodin ammattilaisille tai muille esiintyville tateilijoille, joiden uskotaan olevan kaiken aikaa todellisuudesta irrallaan joko oman taiteellisen luovuutensa pilvessä – tai sitten kemiallisesti aikaansaadussa sellaisessa. Fraasi yleistyi viimeistään 1970-luvulla huumeidenkäytön massiivisen lisääntymisen jälkeen. Los Angelesissä menestykseen pyrkivistä ihmisistä kertovan musikaalin nimeksi La La Land sopiikin hyvin, koska nimessä ovat mukana paikka ja unelma.
•••
Jos viime vuosikymmenien musikaalielokuvista Baz Luhrmannin Moulin Rouge! (2001) oli musiikin ja vaikutteiden sekatavarakauppa, niin La la Land on erikoistunut boutique-liike.
Eniten ohjaaja Damien Chazelle on löytänyt esikuvia 1940- ja 1950-lukujen musikaaleista, etenkin MGM-yhtiön räiskyvimmistä saavutuksista sekä ranskalaisohjaaja Jacques Demyn 1960-luvulla tekemistä musikaalielokuvista Cherbourgin sateenvarjot (1964) ja Rochefortin tytöt (1967).
La La Land on tekijöidensä, Hollywood-ammattilaisten osaamista parhaasta päästä. Sellaisena sitä on katsottava, eikä sitä tarvitse muistaa seuraavana päivänä enempää kuin joskus nähtyä nättiä maisemaa.
