Kaksinkertaisen Cannesin elokuvajuhlien kultaisen palmun voittajan ( Rakkaus, 2012) ja Valkoinen nauha, 2009) ohjaaja Michael Haneken ensimmäinen uusi elokuva viiteen vuoteen, Happy End ei ole saanut osakseen maailman elokuvakriitikoiden juhlivan hyväksynnän vyöryä. Eikä se ole myöskään imuroinut palkintoja yhtä innokkaasti kuin tekijänsä aiemmat elokuvat. Sen, että Haneken elokuvat ovat saattaneet käydä erehdyttävän tutuiksi, ei saa antaa harhauttaa luulemaan ohjaajaa menneeksi suuruudeksi. Happy Endillä on pintakuvioidensa tuttuudesta huolimatta painavaa sanottavaa. Elokuvan kymmenkunnan päähenkilön muodostaman suurperheen jäsenistä liki kaikki ovat jollain tavoin osallisina riiston, pahuuden ja itsetuhon välittämisessä eteenpäin. Vain pienimmät lapset ovat niistä vapaita. On Calais’hen, Koillis-Ranskaan, Englannin kanaalin rannikkokaupunkiin asettunut kahdeksissakymmenissä elävän ja silti sinnikkäästi omaa vapahduksena tulevaa kuolemaansa toivovan Georges Laurentin (Jean-Louis Trintignant) perhe ja perheelle paljon vaurautta tuonut rakennusyhtiö. Anne-tytär (Isabelle Huppert) johtaa firmaa rautarouvamaisin ottein. Hän järjestää itsesääliseen juopotteluun taipuvaisen Pierre-poikansa (Franz Rogowski) ulos firman toimitusjohtajan paikalta tämän epäluotettavuuden ja huonon käytöksen takia.
• • •
Pierre oli isoisänsä 85-vuotispäivillä kutsunut perheen marokkolaispalvelijoita perheen orjiksi ja uskonut siten paljastavansa skandaalin. Laurentien rakennusfirma on hyödyntänyt vuosikymmenien ajan Calais’ssa runsaasti saatavilla ollutta maahanmuuttajien edullista työvoimaa. Pierre on mahdollisesti saattanut olla syypää sukuyhtiön työmaalla sattuneeseen maansortumaonnettomuuteen. Perheen Calais’ssa asuviin jäseniin kuuluu myös kirurgiksi opiskellut poika Thomas (Mathieu Kassowitz), joka on jo toisessa avioliitossaan Anaïsin (Laura Verlinden) kanssa ja heillä on vauvaikäinen poikakin. Thomasin ensimmäinen vaimo Nathalie (Aurélia Petit) on joutunut selittämättömistä syistä saadun ylisuuren lääkeannostuksen seurauksena pitkäaikaiseksi koomapotilaaksi sairaalaan. Thomasin ja Nathalien 12-vuotias Eve-tytär (Fantine Harduin) on tilapäisesti äidittömänä päätynyt sukutaloon Calais’ssa. Perheellä on talossaan kaksi marokkolaispalvelijaa, Rachid (Hassam Ghancy) ja Jamila (Nabiha Akkari).
• • •
Elokuvan tärkeimmät kuvat tulevat jo heti alussa, 12-vuotiaan Even oletettavasti kuvaamina. Hän näyttää kuvanneen äitiään tämän iltatoimissa; Hampaidenpesulla, pissalla, yövoidetta levittämässä ja sen sellaista. Tärkeitä kuvat ovat siksi, että ne ovat ainoita kuvia, mitä Even yliannostuksen seurauksena pitkään koomaan vajonneesta äidistä koskaan nähdään elävänä. Melko pian sen jälkeen jatkuu kännykkäkameralla otettu videokuva. Eve kuvaa lemmikkihamsteriaan, joka nähdään häkissä. Eve selostaa, miten hän on antanut hamsterille äidin masennuslääkkeitä, koska se on vaikuttanut tarvitsevan niitä ja sitten kuvassa nähdään, miten hamsteri kellahtaa selälleen ja heittää henkensä. Even live-selostus jatkuu dramaattisesta kuolemasta yhdellä ”No niin!” -lausahduksella innostuen. Melko pian näidenkin kuvien jälkeen näkyy kuva Even hiljaisesta kodista, johon hän oletettavasti saapuu yksin illalla todetakseen ”Tällaistako on hiljaisuus.” Toteamus saa sisältönsä kaikkia edeltäviä kuvia säestäneestä Even kertomuksesta, miten häntä kyllästyttää kuunnella kylmänä ja itsekkäänä pitämänsä äidin jatkuvaa valitusta.
• • •
Elokuvan varsinaisesti alkaessa kun käy selväksi Even joutuneen isoisänsä kotiin äidin yliannostuksen takia. Ikään kuin jälkikäteisinformaation avulla katsojan päässä hahmottuu kuva Evestä kylmästi toimivana myrkyttäjänä, joka kokeilee toimiensa vaikuttavuutta ensin lemmikkihamsteriin, kunnes ryhtyy tositoimiin. Kuvassa alkavat pyöriä krediittitekstit aivan kuin oltaisiin elokuvan lopussa. Se on Haneken huumoria; Hän panee ”lopun” alkuun. Se on yksi hänen suosikkitempuistaan: Hän nykäisee katsojan hereille turtumuksesta – Häh? Mitä äsken tapahtui? Georges-patriarkan raivokas halu kuolla ei piittaa siitä, keitä hän joutuisi pyytämään avukseen; Parturiaan, lapsenlastaan tai satunnaisia maahanmuuttajia kadulta. Juuri kukaan ei vastaa siten kuin hän haluaisi. Monissa Haneken elokuvissa lapset ovat vanhempiensa tekojen ensimmäisiä uhreja päätyäkseen toistamaan vanhempiensa tekoja aikuisinakin.
• • •
Jo Happy Endin alkupuolella, kun Laurentien perhe istuu illallispöydässä he esittäytyvät nykyaikaisella tavalla liberaaleina ihmisinä, joita ujostuttaa passuuttaa itseään, vaikka heidän Jamila-palvelijansa onkin kantanut heille ruoat pöytään. Perhe sanoo, ettei Jamilan tarvitse jäädä annostelemaan heille ruokia. He voivat kyllä ottaa ruokaa omalle lautaselleen itsekin. Suhde marokkolaispalvelijoihin selkenee vielä kahdessa kohtauksessa. Mieleenjäävin on se, missä perheen aikuinen poika Thomas lääkärinä tutkii Rachidin ja Jamilan tytärtä, jota Laurentien koira on puraissut jalasta. Thomas ja Anne rauhoittelevat vanhempia minkä kykenevät. Thomas kirjoittaa tyttärelle ihosalvareseptin, eikä ole puhettakaan vesikauhurokotuksesta saati sitten koiran tutkimisesta tai hillitsemisestä. Anne-rouva tarjoaa purrulle tytölle suklaakonvehteja ” Aina kun tuntuu pahalta, otat suklaata, eikö niin?”
• • •
Merkillepantavaa on, että Happy End tapahtuu Dardennesin veljesten monien elokuvien tapahtumapaikassa, pohjoisranskalaisessa lähellä Belgian rajaa sijaitsevassa maakunnassa, mutta Haneken elokuvasta puuttuu täysin Dardennesien lämmin ihmisystävällisyys. Haneke on päinvastoin korostetusti analyyttisen viileä antamatta tunteiden häiritä sanomaansa sekunniksikaan. Mitään uutta tässä ei tietenkään ole kenellekään, joka on Haneken elokuvia aiemmin nähnyt. Hanekea ovat Bennyn video -elokuvasta (1993) lähtien kiinnostaneet ne tavat joilla näemme ja tallennamme näkemäämme. Kiinnostus jatkui vuoden 2005 Caché -elokuvassa, jossa hyvinvoiva keskiluokkainen pariskunta saa kotiinsa aavemaisen pelottavilta tuntuvia salaa tehtyjä videonauhoituksia omasta elämästään. Happy Endissä on useita tärkeitä tallenteita. Se, missä rakennustyömaan turvakamera tallentaa maahan kaivetun montun seinän sortumisen on äkillisyydessään shokeeraava, ja on sitä myös seurauksiltaan.
• • •
Näemme kuvana myös sen, miten joku tuntematon henkilö kirjoittaa jollekulle ”Thomasille” viestejä varsin suorasukaisista seksitoiveistaan. Caché-elokuvan (2005) videokasetteja vastaavat Even kännykkävideotallenteet, Valkoinen nauha -elokuva pulttasi paikalleen Haneken ideat pahuuden periytymisestä vanhemmilta lapsille. Rakkaus-elokuvassa Trintignant esitti Georges-nimistä vanhusta, jonka näimme tukehduttavan parantumattomasti sairaan vaimonsa. Isabelle Huppert esitti Rakkaudessa Trintignantin esittämän miehen aikuista, kovapintaista tytärtä, aivan kuten Happy Endissäkin. Trintignant, joka on suuren osan elokuvaa pyörätuolissa, osoittaa miten voimakas näyttelijä on. Hänen ei tarvitse kuin kallistaa päätään ja luoda katse niin se vaikuttaa kuin ukkosen jyrähdykseltä. Happy Endiä on turha katsella kuin mitä tahansa juonivetoista rentoutustrilleriä, koska Happy End vaatii katsojaansa pysymään hereillä joka sekunnin ajan, muuten sen kyydistä putoaa.
• • •
Paitsi omiin elokuviinsa Michael Haneke viittaa Happy Endissään mutkan kautta myös 26 vuoden takaiseen Alain Corneaun elokuvaan Kaikki elämän aamut, jossa Versailles’n hovin yltäkylläisyydessä elänyt mies suree hukattua elämäänsä. Happy Endin loppupuolella on kohtaus, jossa isoisä Georgesin 85-vuotispäiville kokoontunut juhlayleisö kuuntelee viola da gambaa soittavaa muusikkoa (jota esittää periodimusiikin soittamiseen erikoistunut saksalaismuusikko Hille Perl), joka taituroi soittimestaan nopeutetulta kuulostavaa versiota kappaleesta, joka taitaa hyvinkin olla yksi Corneaun elokuvassa soineista melankolisen gambamusiikin teoksista. Jos Corneaun elokuvan päähenkilön synti oli välinpitämättömyys, niin se on mitä suurimmassa määrin aiheena myös Hanekella Happy Endissä. Syntymäpäiväjuhlan on tarkoitus olla huolenpidon ja välittämisen osoitus, vaikka se onkin itse asiassa kaikkea muuta. Laurentin perheen jäsenet eivät patriarkastaan piittaa, ja se näkyy.
• • •
Laurentit eivät ole mustimman pahuuden ruumiillistuma, vaan he ovat vain kuin ketkä tahansa tapaisensa varakkaat ihmiset, jotka pitävät vaurauttaan itsestäänselvyytenä ja omana ansionaan. Elokuvan huumorin keskeisiä aineksia ovat eutanasia, yliannokset ja pakolaistilanne. Haneken toistuvia teemoja on ollut porvarillisen eurooppalaiskulttuurin – jonka menestyneimpiin kuuluvana taiteilijana hän nykyään itse loistaa – kestoaiheena pidettävä keskiluokkaisen vauraan perheen rikolliseksi katsottava pahuus, ei ehkä niinkään rikosoikeudelliselta kuin moraaliselta kannalta. Happy Endin Laurentin perhe elää kuin omassa kuplassaan tietämättä mitään muusta maailmasta. He eivät näytä tajuavan edes sitä, miten he elävät keskellä eurooppalaista pakolaiskriisiä, sillä heidän kotikaupunkinsa Calais’ n liepeillä on tuhansien pakolaisten leiri, jonka asukit pyrkivät henkensä kaupalla kanaalin yli tai ali Englantiin. Laurentin perhe ei ylipäätään edes näe pakolaisten olemassaoloa. Heitä palvelevat marokkolaispalvelijat saavat huomiota vain, jos se Laurenteille sopii. Laurentien synti on siis välinpitämättömyys, ei niinkään tietoinen pahantahtoisuus.
• • •
Tarinassa hyvinvoinnin keskellä itse valitusta sokeasta tietämättömyydestä käy taas kerran käy ilmi, miten saumattomasti Haneke on osa eurooppalaisten elokuvataiteilijoiden pitkää jatkumoa, jonka perusnimiin kuuluu puolalaissyntyinen Krzysztof Kieslowski. Hänen elokuvistaan puhuttiin aikanaan osana “moraalisen huolestuksen koulukunnan” elokuvia. Kieslowskille moraali tiivistyi ihmisen valintoihin ja sehän tarkoittaa nykykielellä etiikkaa, eikä kukkahattuilua. Elokuvan nimi, Happy End, on nähty joko Haneken äärimustana huumorina tai ironiana. Voihan se olla molempiakin, muuta ei voi sanoa elokuvasta, jonka päähenkilöille ainoa onni on joko itsensä tuhoamista tai itsensä halveksuntaa. Muistan joskus ajatelleeni, että muuta vikaa Hanekessa ei olekaan kuin lievä tosikkous. Ja että jos hän voisi tasoittaa leppymättömyyttään edes pienellä annoksella huvittuneisuutta, niin hänen elokuviaan katsoisi merkittävästi useampi ihminen. Happy End vaikuttaa vastaukselta tähän toiveeseen. Vaikka Happy Endin päällä tuntuisi leijuvan jonkin vielä paljastumattoman kauheuden odotus, sitä ei tule. Perhe ei saa suurta rangaistusta. Heidän osakseen jää lillua omassa syyllisyydessään. Ja se, se on Happy End.
Happy End.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Michael Haneke.
Kuvaus: Christian Berger.
Pääosissa: Fantine Harduin, Jean-Louis Trintignant, Isabelle Huppert, Mathieu Kassowitz, Franz Rogowski, Hassam Ghancy, Nabiha Hakkari.
Kesto: 1 h 47 min.
Ikäraja: K 12.
Suoratoisto: Yle Areena
Tämä arvostelu on uusintajulkaisu helmikuulta 2018.
