Näihin aikoihin tulee 20 vuotta siitä, kun Ridley Scottin Gladiaattori sai elokuvateatteriensi-iltansa. Halusin katsoa sitä vähän toisin kuin aiemmin. Elokuva, jonka pääosassa on väkivallan ammattilainen, sotilas ja kenraali, jolla on silmää maaston yksityiskohdille ja joka ymmärtää miten villitä joukkoja haluttuun tahto- ja tunnetilaan, kuulostaa oikeammin elokuvaohjaaja Ridley Scottilta kuin hänen Gladiaattori-elokuvansa päähenkilöltä, mikä ei liene sattumaa. Jos ohjaaja Scottia ajatellaan väkivaltaviihteen ja suurten joukkojen liikuttamisen ammattilaisena, niin huomionarvoisinta on, että Gladiaattorin 2 tunnin ja 36 minuutin kestossa ei juurikaan ole hukka-aikaa, kaikki käytetään yhtä tarkoitusta varten; huumaamaan katsoja. Elokuvan juonella on klassisten seikkailuelokuvien simppeliyttä. Rooman keisarikunnan ja germaanien rajasodissa noin vuonna 180 filosofoiva keisari Marcus Aurelius (Richard Harris) kutsuttaa voittoisan kenraalinsa Maximuksen (Russell Crowe) luokseen ja testamenttaa valtakuntansa tälle ohi oman heittiöpoikansa Commoduksen (Joaquin Phoenix), mikä taas ei syrjäytetylle pojalle käy. Juonittelun tuloksena Maximuksen perhe murhataan ja hänet myydään orjaksi ja myöhemmin koulutettavaksi gladiaattoriksi.
• • •
Scott, jonka elokuvissa sanankäyttäjät eivät juhli, saa yleensä kerrottua tärkeimmät asiat kuvilla. Saisi tälläkin kertaa, elleivät hänen leikkaajansa silppuaisi gladiaattoritaisteluita katsomiskelvottomaksi väläyksinä toisiaan seuraavien kuvien mössöksi. Silppuava leikkaustyyli pilaa mahdollisuudet kasvattaa dramaattista jännitettä. Vasta Commoduksen ja Maximuksen lopullinen taistelu areenalla on leikattu rauhallisemmin, niin että taistelu saa sen dramaattisen painon joka sille kuuluu. Brittikollega, elokuvakriitikko Alexander Walker tiivisti Gladiator-elokuvan aseman lajityypissään kutakuinkin seuraavasti: ”Elokuvalta puuttuu Ben-Hurin (1959) kiehtovuus, Rooman valtakunnan tuho -elokuvan (ohj. Anthony Mann, 1964) historiallinen tarkkuus, eikä Gladiatorilla ole Spartacuksen (ohj. Stanley Kubrick, 1960) veroista poliittista sytyttävyyttä. ”
• • •
Ne hetket, joina elokuvan emotionaalisen voiman pitäisi antaa upota katsojaan omalla painollaan, turmelee elokuvasäveltäjä Hans Zimmerin monesti ennenkin kuullun kuuloiset, koomisen paisutellut sävelkulut. Elokuva tarjoilee Maximuksen perinteisen stoalaisesti pidättyväisenä sankarina. Juoneltaan pohjimmiltaan kostotarinana Gladiator on sikäli tylsä tapaus, että yhdestäkään sen ihmisestä ei voi pitää. Kenessäkään ei ole inhimillisyyttä, ilosta puhumattakaan. Gladiator on iloton elokuva.Gladiator nostaa jalustalle kaksi asiaa: historiallisen spektaakkelin ja perinteisen maskuliinisen sankarin. Kuva mieheydestä tiivistyy ihanteeseen amerikkalaiselokuvan sankarimiehestä, joka on strong and silent type, jonka pohjattomalta tuntuva itseluottamus kumpuaa kokemuksesta, kyvykkyydestä ja moraalista.
• • •
Maximuksen toistuvasti näkemä muisti- ja mielikuva esittää hänet tapailemassa kädellään aaltoilevaa viljapeltoa. Kuva yhdistää Maximuksen perinteisiin roomalaishyveisiin ja vahvasti idealisoituun mielikuvaan Lucius Quinctius Cincinnatuksesta, joka tarinoiden mukaan kutsuttiin pellolta, auransa varresta diktaattoriksi pelastamaan Roomaa eekvien hyökkäykseltä, ja vaaran tultua torjutuksi hän luopui diktaattorin virasta palatakseen kyntämään peltoaan. Cincinnatuksen on katsottu kuvastaneen valtiolle uhrautuvan ja vaatimattomuuteen nojautuvan kansalaisen ihannetta. Päähenkilö Maximus on kirjoitettu hahmoksi, jossa monet myyttiset ominaisuudet kohtaavat. Elokuvan keskeiset miespäähenkilöt Maximus ja Commodus esitetään Kainin ja Abelin tapaisena keskinäisen vihan veljeksinä, joista toinen, Maximus sai isähahmon, keisari Markus Aureliuksen rakkauden ja kunnioituksen eli juuri sen hyväksynnän mitä Commodus on eniten elämässään halunnut. Maximus sai sodassa omien miestensä hyväksynnän ja kunnioituksen, joita Commodus ei alamaisiltaan koskaan saa, vaikka onkin keisari.
• • •
Gladiator on melkein yhtä paljon tuotantosuunnittelija Arthur Maxin kuin ohjaaja Ridley Scottin elokuva, mikä sopii saumattomasti yhteen Scottin elokuvien suuren linjan kanssa. Sen linjan mukaan tyyli ajaa sisällön ohi, yli, päältä ja moneen kertaan. Hänen elokuvissaan tyyli ja pinta ovat itse sisältöä. Siitä paras esimerkki on vuoden 1982 Blade runner, jonka visioimasta tulevaisuuden kaupunkikuvasta on tulossa ja on tullutkin totta tietyissä osissa Aasian suurkaupunkeja ja Manhattania.Joissain lehtijutuissa on käynyt ilmi, että Gladiator-elokuvan varsinainen itu tuli maalaustaiteesta. Jean-Léon Gérômen maalauksen Pollice Verso voi sanoa toimineen Gladiatorin ideointivaiheen ns. konseptikuvana, luonnoksena, joka kuvittaa elokuvahankkeen ilmettä, muotoilua ja tunnelmaa.
• • •
Historiallisen peplum -spektaakkelin, antiikin Kreikassa tai Roomassa tapahtuvien ns. miekka ja sandaali -elokuvien uusintamisen lisäksi Gladiatorilla ei juurikaan sisältöä ole. Elokuvahistorioitsija David Thomsonin mukaan Scott on koristelija, somistaja. Lainailija ja syntesisti joka prosessoi saamiaan vaikutteita. Varsinaista uutta Scott ei Gladiatorissa luo, vaan kierrättää saamiaan muistoja ja vaikutteita 1950-luvun gladiaattorielokuvista viskatakseen sekaan shakespearelaisittain lausuttuja vuorosanoja. Hän maustaa soppaa showpainin veroisella mekkalalla läpivedettyjä areenataisteluita.Russell Crowe, jota jotkut kollegani alkoivat elokuvan ensi-illan aikoihin ylistää oivaltavaksi näyttelijäksi, ei anna aihetta suuriin ylisanoihin, koska tässä hänelle langennut rooli on itse asiassa aika hiiskatin tylsä: Petetty kenraali murjottaa ja hautoo kostoa liki kolme tuntia. Myönnän, että Crowe onnistuu mahdottomassa eli luomaan täydellisen yksioikoisesta typistä edes jollain tasolla kiinnostavan.
• • •
Elokuvan ensi-illan aikoihin kirjoitin siitä Aamulehdelle tekemässäni arvostelussa mm. näin: ”Historiallisena vertauskuvana Gladiator piirtää yhtäläisyysmerkit rappeutuvan suurvallan, Rooman ja nykyisen maailmanvallan, USA:n välille. Tämän ajatuskulun mukaisesti sirkushuvit, veriset taistelut areenalla ovat yhtä kuin viihteestä banaalein, televisio, ja sen luoma julkisuus. Molemmissa voittaa se, joka saa yleisön puolelleen.”Elokuva ehti jo kestonsa aikana rinnastaa veriset sirkushuvit viihteeseen, kun Maximus gladiaattoriksi kouluttauduttuaan ja yhden areenataistelun voitettuaan haastaa välinpitämätöntä yleisöä karjahtelemalla ”Ettekö te viihtyneet?” Jonathan Theodore tarkastelee teoksessaan The Modern Cultural Myth of the Decline and Fall of the Roman Empire brittiläisen ja amerikkalaisen kulttuurin tapoja nähdä antiikin Rooman rappio ja tuho. Theodoren mukaan Gladiator-elokuvassa oli lähinnä kyse Yhdysvaltain itsereflektiosta, siitä millaisena se näki paikkansa 2000-luvun alussa maailman ainoana supervaltana.
Gladiator suoratoistossa: Prime.
