Antti Selkokari
Kun kriitikko kuulee taiteilijoiden väittävän luomustaan vallankumoukselliseksi, hän kysyy millaista teosta ja mitä ajatuksia taiteilijat yrittävät kaupitella, ja mahtaako tuo olla uutta lainkaan?
Kuinkahan moni Kate Winsletin meikkaamattomia esiintymisiä Mare of Easttown -sarjassa on oikeasti ylipäätään katsonut koko sarjaa? Winsletistä ja itse sarjasta kirjoittelu on jäänyt pintatasolle.
Aki Kaurismäen kymmenen vuoden takainen Le Havre -elokuva saattaa näyttää nyt ehkä toisenlaiselta, paremmalta tai tiivistyneemmältä kuin silloin. Vapauttavinta elokuvassa on, että sen tekijä antoi itsensä ja meidänkin nauraa elämän järjettömyyksille.
30 vuoden takaisessa elokuvassa on paljon katsottavaa vielä tänäänkin, koska mitä varten klassikoita katsottaisiin, ellei sitä, että niitä voi arvostaa. Arvioida uudelleen ja herkutella niiden parhailla kohdilla. Kyllähän Ridley Scottin Thelma & Louise on jo klassikko.
Amerikkalaisen pikkukaupunkilaiselämän synkeät pohjavirrat tuovat Mare of Easttown -sarjaan karun realistisia sävyjä. Kate Winslet tekee sarjassa uransa parhaisiin kuuluvan roolisuorituksen yksinhuoltajaäitinä ja pikkukaupunkilaisena poliisina.
Vuoden Oscar-palkinnoista kuusi voittanut Nomadland on harvinaisuus, aikuisyleisölle tehty vakavasti otettava taideteos.
François Ozonin ohjaama esteettisen nautinnon huippuja tavoitteleva elokuva Frantz kannattaa katsoa viimeistään nyt, kun se on enää muutamia päiviä Ylen Areenassa nähtävillä.
Suoratoistosaatavuuden myötä yhteydessä blogissa julkaistaan uudestaan Michael Haneken Happy End -elokuvasta sen elokuvateatteriensi-illan aikoihin kirjoitettu artikkeli. Teemat voivat olla tuttuja, mutta niitä käsitellään juuri niin leppymättömästi kuin eurooppalaiselokuvan moraalin vartiomies Haneke vain osaa.
Klaus Härön Tuntematon mestari on kauniisti tehty moraliteetti työlle ja narsismille omistetun elämän tuhoavasta vaikutuksesta perheeseen.
Kauhukertomukset Italian politiikan ryvettyneisyydestä ovat totta – jos tätä elokuvaa on uskominen. Suburran tapahtuma aika on 2011, yksi Italian monista kriisivuosista.
Se on vain elokuva ja erityisen synkeä sellainen.
