Uudessa elokuvassaan The Room Next Door Pedro Almodovar jatkaa johdonmukaisesti myöhäiskautensa kolmessa viimeisimmässä elokuvassa eli Julietassa (2016), Kärsimyksessä ja kunniassa (2019) sekä Rinnakkaisissa äideissä (2021) aloittamaansa linjaa kosketella kuolevaisuuden ja luopumisen teemoja.
• • •
Kenellekään, joka on nähnyt vähänkään enempää Pedro Almodovarin elokuvia, on selvää, että kuolema ei ole koskaan kaukana hänen elokuviensa ihmisistä. Viime vuosinaan espanjalaisohjaaja on antanut oman ikääntymisensä ja sen tuomien ajatusten näkyä elokuvissaan. Jos on niin kuin Andrei Tarkovskin mukaan on, että taide valmistaa meitä kuolemaan, niin Pedro Almodovarin uusin elokuva tekee juuri sitä. Hän tekee taidettaan nyt juuri tästä, koska hänen täytyy.
• • •
Pitkän Euroopassa oleskelun jälkeen New Yorkiin palaaja kirjailija Ingrid (Julianne Moore) saa kuulla vanhan ystävänsä Marthan (Tilda Swinton) olevan vakavasti sairaana. Pian Ingrid löytää itsensä keskustelemassa ystävänsä kanssa maaseudulta vapaa-ajan asunnosta, jossa oleskellessaan Martha aikoo tappaa itsensä.
• • •
Hän on pyytänyt Ingridin mukaansa olemaan läsnä, jotta hän tietäisi edes yhden läheisen ihmisen olevan lähettyvillä kuolemansa hetkenä. Maaseutuvisiitillään ystävykset keskustelevat muistoista, elämästä, kuolevaisuudesta ja käytännön toimista Marthan elämästä poistumisen jälkeen. Elokuva ei ole eutanasia-aktivismia, vaan sen pointti on ihmisen oikeudessa määrätä itse kuolemastaan siinä missä elämästäänkin.
• • •
Siihen nähden, että elokuvassa ihminen joutuu odottelemaan ystävänsä kuolemaa The Room Next Door oudosti pidättäytyy surun kuvaamisesta. Voisiko olla niin, että Almodovar on jo tyhjentänyt surua koskevat elokuvalliset taitonsa aiempiin elokuviinsa? Niissä on monta elokuvaa, joiden keskeinen teema on ollut surun kanssa selviytyminen, sen kanssa eläminen.
• • •
Kyllähän elokuvassa yksi sen ihmisistä sanookin, että ”on monta tapaa elää tragediassa.” On hetkiä, jolloin elokuvan New Yorkia katselee epäillen, voisiko se olla naamioitua Madridia, sillä todellisen New Yorkin tuntua elokuvassa ei ole. Etenkään siinä maalla olevassa vapaa-ajan asunnossa, johon ystävykset vetäytyvät viettämään viimeistä yhteistä aikaansa. Asunnon sanotaan olevan New Yorkin osavaltion pohjoisosissa. Mutta elokuvassa nähdyn maaseudun valo on kaukana Pohjois-Amerikan valosta.
• • •
Almodovarin elokuvassa häämöttää ajatus siitä, miten ihmiset eivät ole tasa-arvoisia kuolemassakaan. Asiaa erityisesti julki huutamatta näyttää siltä, että syöpäsairas Martha on mukavasti varoissaan, sillä hänen käyttämästään sairaalasta ei voi puhua samana päivänäkään kuin julkisen sairaanhoidon laitoksista. Martha on ihminen, jolla on varaa, älyä, taitoja ja keinoja hankkia itselleen kivuton, ehdottoman tappava myrkkypilleri.
• • •
On kaksi elokuvaa joihin tämä vertautuu, lähinnä temaattisesti. Alejandro Amenabarin Meri sisälläni (2004) on elokuva, jossa lähes 30 vuotta liikuntakyvyttömänä ollut Javier Bardemin esittämä Ramón Sampedro koki itsensä ja elämänsä tarpeettomaksi, joten hän halusi kuolla.
• • •
Katolisuuden hallitsemassa Espanjassa Ramón Sampedron halu saada eutanasia kuumeni poliittiseksi kiistaksi. Meri sisälläni oli tositapauksesta syntynyt tarina pyhimysmäisen veikeästä sairaasta, jolla oli ollut tykönään aikaa pohtia valmiiksi elämänsä ja kuolemansa kysymykset ja purevat vastaukset tyhmien kyselijöille.
• • •
Toinen referenssielokuva on Abbas Kiarostamin Kirsikan maku (1997). Se on elokuva, jossa herra Badii (Homayun Ershadi) ajelee jeepillään Teheranin liepeillä etsimässä miestä, joka lapioisi hänen hautansa umpeen itsemurhan jälkeen. Kiarostamin elokuva on taiturimaisen niukka ja tiivis, karuissa oloissa tehty elokuvantekemisen taidon mestarinäyte. On vielä muitakin taideteoksia, jotka resonoivat The Room Next Doorissa.
• • •
Maaseuturesidenssissään naiset katsovat John Hustonin viimeiseksi jäänyttä elokuvaa Muistot (1987), joka, kuten hyvin tiedetään perustuu James Joycen esikoisteoksessaan Dublinilaisia (1914) julkaisemaan novelliin Kuolleet. Almodovar toistaa elokuvassaan kerran jos toisenkin lähtemistä ja vuodenaikojen muutosta henkivää sitaattia:
• • •
“Lunta satoi myös sen yksinäisen hautuumaan joka kohtaan, jossa Michael Furey makasi haudassaan. Sitä lepäsi paksuina kinoksina häkkyräisten ristien ja hautakivien päällä, pienen portin piikeissä, mehuttomissa orjantappuroissa. Hänen sielunsa taintui hitaasti, kun hän kuuli lumen hiljaa lankeavan maailmankaikkeuden läpi ja hiljaa lankeavan, niin kuin heidän lopullisen lopppunsa tuleminen kaikkien elävien ja kuolleitten päälle.” (Suom. Pentti Saarikoski, Tammi 2011).
• • •
Almodovarin elokuva on kovin siisti. Siitä puuttuu syöpäpotilaan tai kenen tahansa parantumattomasti sairaan epätoivo, tuska, hiki ja pahoinvointi. Ymmärrän, että The Room Next Doorin ei ole tarkoitus olla sisuksia vääntävän tarkka dokumentti sairastamisesta, vaan ylevöittävä esteettinen kokemus, jonka jälkeen katsoja voi mennä kotiin ja tuntea olonsa hyväksi.
The Room Next Door.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pedro Almodovar
Kuvaus: Eduard Grau.
Musiikki Alberto Iglesias.
Pääosissa: Tilda Swinton, Julianne Moore, John Turturro.
Kesto: 1 h 47 min.
Ikäraja: 12.
Ensi-ilta: 1.11.2024.
