Rock-musiikin isojen mittojen miestä, Elvis Presleytä on vaikea mahduttaa yhteen elokuvaan. Elvis Presley rikkoi suuruudellaan kaikki siihenastisen amerikkalaisen kevyen musiikin mittakaavat. Isoa olivat tukka, ääni, levymyynti, konserttien kävijämäärät, isoa oli hänen synnyttämänsä hysterian äänekkyys, myöhemmässä vaiheessa myös laulajan vyötärönmitta. Rockin kuninkaaksi kutsutun laulajan maine ja levymyynti vain kasvoivat ennenaikaisen kuoleman myötä. Eläessään Presley möi 300 miljoonaa levyä ja kuoltuaankin vielä kaksin verroin. Tällaisen elämän, työn ja persoonan maksimalistista kertovan elokuvan tekijä ei voi, eikä saa olla pipertäjä. Niin ajatellen kukaan muu ei voi ohjata elokuvaa Elviksestä kuin australialaissyntyinen Baz Luhrmann.
• • •
Mitä tahansa Luhrmannin aiheena on ollutkin, niin aina se on ollut kohotetun tyylilajin suurta oopperaa elokuvaksi. Hänen esikoiselokuvastaan Strictly Ballroom-kielletyt askeleet (1992), Helsingin Sanomien silloinen elokuva-arvostelija Helena Ylänen intoutui sanomaan “Luhrmannin ohjaus herkuttelee kilpatanssin hikisellä paljettieleganssilla.” Maailman Shakespeare-puristit ovat tuskin toipuneet siitä, kun Luhrmann teki Romeosta ja Juliasta jengirakastavaisia Los Angelesin slummeissa elokuvalla William Shakespeare’s Romeo+Juliet (1996). Aihe tai aikakausi voi olla mikä tahansa, mutta Luhrmann modernisoi sen oman makunsa mukaisesti nykysensibiliteettiä vastaavaksi. Niin hän teki Toulouse- Lautrecille, tämän aikalaisille, 1800-luvun lopun pariisilaisboheemeille ja art nouveaulle vuoden 2001 Moulin Rouge!-elokuvassa.
• • •
Elvis-elokuvaa ei ole tarkoitettu epäileväisille mielille, vaan sen funktio on viedä katsoja mukaan siihen musikaalimaisella kuumeisuudella rakennettuun ohjaaja Baz Luhrmannin fantasiaan musiikin vallankumouksellisesta. Presley-fundamendalistit löytänevät siitä paljon kitistävää, mutta leffa rakentaa omaa Elvis-myyttiään niin tiheäksi, että se pitäisi raahata näytille uskonnollisena taiteena. Nuorta, vielä liki lapsuusvuosien Elvis Presleytä esittävä Chaydon Jay tuo rooliin katseensa häikäisevän intensiivisyyden. Täysi-ikäistä Elvistä esittävä Austin Butler suoriutuu osastaan kunnialla. Elokuva jää päähenkilönsä elämän huippukohdissa hyppelehtimisen kuvakirjaksi. Elvis nähdään autokuskina ja alituisesti kitaran kanssa maleksivana nuorena miehenä.
• • •
Kirpaisevin hetki elokuvassa on se, kun Elvis tapaa Priscilla-vaimoaan (Olivia De Jonge) pudottuaan jo kerran menestyksen kyydistä ja kavuttuaan huipulle taas uudestaan ja avioliittokin taitaa olla jo ohi. Yksityiskoneessaan Elvis murehtii traagisen näköisenä ex-vaimolleen olevansa ihan kohta 40-vuotias, ja me katsojat tiedämme, että kahden vuoden kuluessa Elvis on jo kuollut. Elokuva säästää meidät Presleyn kuoleman vähemmän miellyttäviltä yksityiskohdilta. Elokuvan kertojanääni kuuluu eversti Tom Parkerille, Presleyn parasiittimaiselle, omatekoiselle managerille. Hänen nimensä ei ollut Tom Parker, eikä hän ollut everstikään. Tom Hanks esittää Parkerinsa raskaaseen läskipukuun, tekonenään ja kasvoja peittävään lateksikekoon naamioituna. Häntä katsoessa miettii koko ajan, missä Hanks oikein piilottelee.
• • •
Tosiasiassa Parker oli hollantilaissyntyinen Andreas Cornelis van Kuijk, joka oli Yhdysvaltoihin noin parikymppisenä tullut laiton siirtolainen ja ehti saada kokemusta huvipuistotyöntekijänä ennen tapaamistaan Presleyn kanssa. Huvipuistoissa työskennellessään Parker oli kait ehtinyt sen verran häärätä puistoihin esiintyjiksi palkattujen muusikoiden ympärillä, ettei nähnyt esteitä itsensä kutsumisessa manageriksi ja promoottoriksi. Ja koska Elvis on Baz Luhrmannin elokuva, siinä ei ole mitään hienovaraista. Nähtiinhän se jo Moulin Rougesta! (2001), että subtiili ei kerta kaikkiaan kuulu Luhrmannin arsenaaliin.
• • •
Kun Presley lapsena tulee poikenneeksi asuinympäristössään Memphisissä mustien teltta jumalanpalveluksessa, hän näkee hurskaiden lankeamisen hekumalliselta näyttävään hurmokseen. Lihat vain hyllyvät, kun taivaan herraa ylistetään. Yhtä kiihkeää on meno kirkon viereisessä kapakassa, missä bluesmuusikot vetävät perinnemusiikkia huorien kyhnätessä asiakkaidensa nivusissa. Näin elokuva ja Luhrmann tekevät Elvis Presleyn kohtalon selväksi; Hänen musiikkinsa jännite on viritetty taivaan ja helvetin välille.
• • •
Luhrmann käy läpi Presleyn uran ja elämän, mutta jotain jää kaipaamaan. Vaikka elokuvassa on esillä myös se paheksunta, mitä hänen avoimesti seksuaalinen esiintymisensä aiheutti, niin silti jotain puuttuu. Se on vaaran tunne. Kertaakaan ei tunnu siltä, että tämän miehen esiintyminen saisi kenetkään hylkäämään entistä elämäänsä ja lähtemään seuraamaan lanteitaan vitkuttelevaa laulajaa. Hysteria ja kiihtyneet tunteet nähdään, mutta ei sitä, mikä Elviksessä oli niin vaarallista. Luhrmann kyllä romantisoi ja hygienisoi päähenkilöään niin, että ikävimmät ja vastenmielisimmät asiat jäävät piiloon. Tietystä siistimisestä huolimatta Elvis on sentään rohkeasti suurisuuntainen yritys tehdä Presleystä muutakin kuin kunnioituksesta pystyyn kuollut näköispatsaselokuva.
Elvis.
Ohjaus: Baz Luhrmann.
Käsikirjoitus: Baz Luhrmann, Sam Bromell & Craig Pearce.
Kuvaus: Mandy Walker.
Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Olivia De Jonge.
Ikäraja: 7.
Kesto: 2 h 39 min.
Ensi-ilta: 29.6. 2022.
