Enpä muistakaan, milloin viimeksi olisin elokuvateatterissa istunut jakkarani reunalla rystyset valkeina sankarin puolesta jännittäen, saati että olisin huokaillut onnesta sykkyräisenä taidokasta rikoselokuvaa ihastellessani. Nykyään, kun tv-yhtiöistä on tullut rikosjännityksen pääasiallisia jakelukanavia, ei kunnon rikoselokuvia ole leffateatterissa nähty aikoihin. Kun dekkareiksi luokiteltavat poliisisarjat täyttävät rikosviihteen funktiota, useimmiten nähtäväksi tulee brittivetoisia poliisitutkimuksia tai tavalla tai toisella Nordic noirina myytäviä sarjoja.
• • •
Kotimaisista yrittäjistä ei kannata tässä yhteydessä puhuakaan. Sorjonen kesti tv-sarjana niin kauan kuin uutuuden- ja outouden viehätystä riitti. Jostain syystä Suomessa ei hallita rikosfiktion tekemistä, vaan varovaisimmatkin yritykset lysähtävät spedeilyksi, josta on armollisinta vaieta, muinaisia komisario Palmu -elokuvia lukuunottamatta.Nyt kun film noir ymmärretään tyyliksi, jota sopii levittää elokuvaan kuin marmeladia paahtoleipäviipaleelle ilman syvempää tyylitajua, ymmärrystä ja suhteellisuudentajua rikoselokuvan motiiveista ja estetiikasta, on turha odottaa niitä apuritason elokuvien tekijöiltäkään.
• • •
Yksikin onnettomasti kasaan tunaroitu rikoselokuvan tekele tuli vastaan äsken Copshop -nimisenä katastrofina. Se on heppoisesti motivoitu yritys imuroida rahat pois väkivaltaa suosivan trilleriviihteen ystäviltä. Copshopin juoni perustuu asetelmaan, josta voisi osaavissa käsissä tulla jännitysnäytemä; nevadalaisen junttilan putkaan tappajia piiloon hankkiutunut huijari saa viereiseen sellin kaverikseen juuri hänen peräänsä lähetetyn mafian palkkamurhaajan. Poliisiasema on kansoitettu toinen toistaan epäpätevämmillä poliiseilla, joiden typeryys on – hm – tyrmäävää. Heidän joukossaan on yksi kollegoitaan pätevämpi poliisi, Alexis Louderin esittämä Valerie, joka heiluttelee noin käsivartensa mittaista 44 mm kaliiperin luoteja ampuvaa pistoolia. Se ja leffan miesnäyttelijöitä moninkertaisesti maskuliinisempi asenne tekevät Valeriesta kiinnostavimman hahmon. Louderin esittämä Valerie on tuotu elokuvaan häikäilemättömän kyynisesti päälle liimattuna toiseuden edushahmona. Muutenkin koko Copshop on sisällöltään rumaa, halvan näköistä väkivaltaa dialogiltaan sekundaluokan Tarantinoa.
• • •
Tv- ja elokuvakriitikoilla on toisinaan tapana pitää arvosteluissaan juhlapuheita jonkin tietyn elokuvan tai tv-sarjan vahvasta yhteiskunnallisuudesta Turhan usein se väitetty yhteiskunnallisuus jää juonikuvioinnin tasolla esitetyiksi pirueteiksi poliitikkojen tai median osallisuudesta murhaan tai muihin hämärähommiin kaiken takana. Yhtä usein sellainen lässähtää ylimalkaisiksi salaliittoteoreettisiksi heitoiksi. Varsinkin pohjoismaiset poliisisarjat ovat erityisen persoja tällaiselle populismille, tulivat ne sitten Tanskasta tai Ruotsista.
• • •
Puhdaspiirteisille rikoselokuville ei tunnu olevan markkinoita, joten useimpiin rikoselokuvina myytyihin leffoihin ympätään muiden lajityyppien piirteitä, koska lajityyppien yhdistelyllä saadaan crossover-teos, jossa vähän kaikkea kaikille: rikoselokuvan piirteitä yhdistettynä väkivaltaviihteeseen, melodraamaan ja actioniin. Kun tehdään kaikkea kaikille, käy helposti niin, ettei tule kenellekään mitään. Viimeisimmät hyvät tai edes siedettävät rikoselokuvat ovat vuosituhannen alkupuolelta. Nikolas Winding Refnin Drive (2011), Dan Gilroyn ohjaama Nightcrawler (2014) ja Martin Scorsesen The Irishman (2019). Ranskalaisen Jacques Beckerin Älkää koskeko (1954) Hollywoodiin emigroituneen unkarilaissyntyisen tai Andre De Tothin Crimewaven (1954) ja lukemattomien film noir -klassikoiden veroisista elokuvista lienee turha unelmoida.
