Frank Herbertin Yhdysvalloissa 1965 ilmestynyttä tieteiskirjallisuden klassikoksi muodostunutta Dyyni-romaania on pidetty mahdottomana elokuvattavaksi. Se ei ole estänyt yrityksiä. Surullisenkuuluisin on David Lynchin elokuva vuodelta 1984.  Suhteellisen vähän katsotuksi taisi jäädä Amerikassa Sci Fi Channel -kanavalla näytetty 3-osainen Frank Herbert’s Dune -sarja vuodelta 2000.

• • •

Nyt, kun asialla on kanadalaisohjaaja Denis Villeneuve, jonka saavutuksiin kuuluvat scifi-klassikon jatkoksi tehty Blade Runner 2049, toimintaelokuvan elkeitä vakavaan yhteiskunnallisuuteen yhdistellyt Sicario ja älyllinen tieteiselokuva Arrival voi olla varma, että luvassa on yritys suuren yleisön vakavasti otettavaksi elokuvaksi. Taiteen ja populaariuden yhdistämisessä Villeneuve tekee töitä vähän liiankin hartiavoimin. Hän välttää Lynchin virheen, eikä yritä ahtaa elokuvaansa Herbertin koko romaania ja tyytyykin vain osaan, mikä näkyy, sillä Villeneuve on nimennyt elokuvansa Dyyni-nimisen elokuvan ensimmäiseksi osaksi tietämättä itsekään, ihastuvatko yleisö ja tuottajat leffaan siinä määrin että sen jatkokin haluttaisiin tehdä.

• • •

Tynkänäkin Villeneuven Dyyni on monissa suhteissa isojen mittojen työ: Sen tekeminen on maksanut 160 miljoonaa dollaria eli noin 145 miljoonaa euroa ja kestoa elokuvalle on kertynyt 2 tuntia 36 minuuttia. Tällaiseen suurisuuntaisuuteen Hollywood pystyy ja on siinä joskus hyväkin ja nyt tämänkokoiset elokuvat muistuttavat meitä poikkeusolojen kotiin eristäytymisen jälkeen parhaiten siitä, miten isoilta ja vaikuttavilta elokuvat näyttävät elokuvateattereissa, sillä vain elokuvateatterin iso valkokangas ja sen mittainen äänentoisto kykenevät sellaiseen immersiivisyyteen, mihin läppäri ja televisioksi kutsuttu kodinkone eivät yllä.

• • •

Leffan juonen ytimessä on pako.  Luonnonvaroiltaan rikkaan autiomaaplaneetan, myös Dyyniksi kutsutun Arrakisin haltuunsa saaneen Atreidesin aatelisperheen on paettava vihollissukunsa Harkonnenien sekä itse linnunradan keisarin vihaa.   Keisarin mukanaolo perheen vihollisissa  tuo mukanaan vastustajiin keisarin pelätyt sardaukar-sotilaiden joukot, joiden käyttämä taistelukieli muistuttaa Tolkien-leffojen örkkien puhetta. Atreideseista pakenevat perheen äiti Jessica (Rebecca Ferguson) ja esikoispoika Paul (Timothée Chalamet). He  etsiytyvät autiomaakansa fremenien luo siinä toivossa, että ainakaan sieltä heitä ei löydetä.

• • •

Jessica ja Paul Atreides ovat eläneet 10 000-luvun maailman mahtavimman uskonnollisen järjestön, Benegesseriittojen sisarkunnan vaikutuksen alaisuudessa. Mystiikkaan taipuvaisella sisarkunnalla on yliluonnollisilta vaikuttavia psyykkisen ja emotionaalisen manipulaation taitoja.  Äiti ja poika Atreides ovat oppineet molempia. Benegesseriittojen tärkein ja salaisin tehtävä on poimia tiettyjen sukujen geenilinjoja ja varmistaa niiden jatkuminen ihmisissä, joita he voivat kontrolloida. Tätä rodunjalostusta sisarkunta tekee omien päämääriensä hyväksi.

• • •

Mahdollisen elokuvasarjan avauksena uuden Dyynin voi nähdä noudattavan niitä askelmerkkejä, joita aiemmat äärituottoisat elokuvasarjat; Harry Potter -elokuvat ja Taru sormusten herrasta -elokuvat johdannaisineen ovat asettaneet. Ylhäisen aatelissuvun perillinen Paul Atreides on melkein kuin ylhäisen velhosuvun perillinen Harry Potter. Molemmat saavat unenomaisia, ahdistaviakin näkyjä tulevasta. Tolkien-elokuvista on tuttua mörkömäisen vastenmielisen soturiyhteisön suhuässäinen örisevä taistelukieli.

• • •

 

Sen, että Hollywood harmonisoi tuotteitaan näin yhdenmukaisiksi ei pitäisi olla uutta. Se vain kertoo pyrkimyksestä tasalaatuiseen tuotantoon, missä yllätyksille ei jää mahdollisuuksia. Aina on kulttuurista tilausta teoksille, jotka tarjoavat helppoja, taianomaisia ratkaisuja, velhonsauvan tai miekan heilautuksia. Dyynissä on paljon vakavaa puhetta kohtalosta tai velvollisuudesta. Elokuva ei saa päätettyä kutsuako Paulia Lisan al-Gaibiksi, Mahdiksi vai Kwisatz Haderachiksi. Ne kaikki tarkoittavat yhtä ja samaa eli profeettaa tai odotettua johtajaa tai valittua, messiasta.

• • •

Vierastan yhä enemmän populaarikulttuurissa elävää ideaa valitusta sankarista, jonka johdolla maailma pelastuu, koska idea tukee heittäytymistä lapseksi, joka antaa vallan ja vastuun pois itseltään. Unelmien prinssistä tai prinsessasta kertovien satujenkin lukeminen lopetetaan yleensä viimeistään aikuisena. Jos viihde-elokuvat ovat aikuisten satuja, niin voi niihin silti suhtautua sen verran tosikosti, ettei ihan kaikkea niele. Vaikeinta minun on ollut hyväksyä 2000-luvun fantasiaelokuvissa Pottereista Sormustaruihin valtoimenaan elävää ideaa verenperinnön, geenien ja perinnöllisyyden jalostavasta voimasta. Frank Herbertin Dyyni -romaani kuvaa ensisijaisesti kokonaisen planeetan ekologisia erikoisuuksia ja niiden sijoittumista osaksi planeetalla asuvien ihmissiirtolaisten elämää. Juonen lisäksi Dyynissä tärkeää osaa esittävät palatsijuonittelut.

• • •

Tämä Dyyni-elokuva on suurimmalta osin maailman luomista, tapahtumien näyttämön rakentamista ja roolihenkilöiden nimeämistä. Villeneuve on niin ihastuksissaan luomastaan maailmasta, ettei malta lopettaa sitä ihastelevien kuvien virtaa. Siinä hän on aivan kuin aivan kuin elokuvasäveltäjä Hans Zimmer, joka painottaa ja alleviivaa jokaista teemanpätkää niin, ettei mikään ole enää tärkeää.  Siksi toisekseen, iso osa Zimmerin musiikista on samaa pseudoetnistä ulinaa, jota hän harrasti erityisen paljon Gladiaattori-elokuvan (2000) aikoihin. Villeneuve ei näe enää tarinan substanssia lavasteilta. Herbertin romaanin profeetallisuudella tai, jos niin halutaan sanoa, visionäärisyydellä, ei ole tässä elokuvassa mahdollisuuksia tulla esiin. Harmillisinta on, jos elokuva ei koskaan saa jatko-osaa, joka oikeuttaisi tämän liki kolmetuntisen prologin.

• • •

Elokuvan ihmisetkään eivät ole oikein ihmisiä, vaan lähempänä pilakuvia kuin oikeita luonteita. Päähenkilöksi nostettu Paul Atreides on mystiikkaan uppoutuneen sisarkunnan rodunjalostuksen tulos, jonka pitäisi olla autiomaan hylätyn kansan messias.  Muutenkin tahtoisin tietää, miksi niin monien genre-elokuvasarjojen, kuten Harry Pottereiden, Taru sormusten herrasta -elokuvien hyvät ihmiset tai sankarit ovat  arjalaismaisia yli-ihmisiä. Star Wars-elokuvasarjojen jediritarit, sormustaruleffojen suurhaltiat ja nyt Dyynin näkyjä näkevät aatelisherrat ovat pohjimmiltaan määräileviä tosikkoja, jotka pauhaavat kansakunnasta, kohtalosta ja velvollisuudesta aivan kuin julistaisivat pyhää, totaalista sotaa. Mistä muuten tulee populaarikulttuurin pakkomielle löytää ja tuoda esiin hahmoja, jotka ovat jotenkin ”valittuja sankareita”? ”Johtajuutta ei noin vain oteta, sillä se on kutsumus.” Tällaisia painokkaalta kuulostavia lausetiivistymiä Dyyni on täynnä, eikä elokuva löydä niille sen parempaa käyttöä kuin viskellä niitä ympäriinsä. Suurimmat palkintonsa elokuva tulee saamaan lavastajan ja puvustajan suorituksista, sillä keisarillisen hovin edustajien puvut tuovat mukanaan muistuman Bernardo Bertoluccin Viimeinen keisari -elokuvasta

• • •

Herbert itse kirjoitti ensimmäiselle Dyyni-romaanilleen viisi jatko-osaa. Hänen poikansa Brian Herbert kirjoitti Dyynille esi-, jatko- ja väliosia sinä määrin, että koko Dyyni-romaanisarja mennee kappalemäärässä reippaasti yli kymmenen, ellei viidentoistakin. Anglosaksisessa maailmassa totisimmat fanit puhuvat Dyyni-kirjoista omana maailmankaikkeuden nimestä muunnetulla Duneverse-sanallaan.  Dyyni-harrastus lähennellee kattavuudessaan Star Wars -harrastuksen totaalisuutta. Joissain tapauksissa raja harrastuksen ja uskonnon välillä lienee ylittynyt kirkkaasti.

Dyyni.

Ohjaus: Denis Villeneuve.

Käsikirjoitus: Jon Spaihts, Denis Villeneuve ja Eric Roth Frank Herbertin romaanista.

Kuvaus: Greig Fraser.

Pääosissa:  Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Timothée Chalamet, Zendaya, Jason Momoa, Charlotte Rampling, Josh Brolin, Sharon Duncan-Brewster, Chen Chang.

Kesto: 2 h 36 min.

Ikäraja: 12.

Ensi-ilta: 17.9.2021.