30 vuoden takainen lännenelokuva Tanssii susien kanssa ilmaantui katsottavaksi Yle Teeman ja Areenan kautta liki nelituntisena ohjaajan versiona. Se on elokuva, jollaisia ei enää tehdä. Ei sellaisia ollut leffan ensi-illan aikoihin tai sitä ennen tehty oikein muutenkaan. Vain Sydney Pollackin länkkäri Jeremiah Johnson (1972) voisi päästä lähelle. Meillä nimellä Silmä silmästä teattereihin tulleessa elokuvassa Robert Redford esitti talvimaisemissa samoilevaa turkismetsästäjää, jonka suhteet crow-intiaaneihin kiristyvät ja lientyvät. Turkismetsästäjä on jättänyt entisen elämänsä taakse. Pollackin elokuva lienee ollut kevytversio yhteisöttä jääneen miehen teemasta. Kevin Costner pääsi sen teeman käsittelyssä sentään johonkin. Toinen edes likimain Costnerin elokuvaa lähentelevä elokuva voisi olla Elliot Silversteinin ohjaama Mies hevosena (1970), jossa Richard Harrisin esittämä brittiaristokraatti joutuu sioux-intiaanien vangiksi ja häntä kohdellaan kuin eläintä. Britti opettelee intiaanien kielen ja kulttuurin muuttuen yhteisön jäseneksi.

• • •

Costnerin elokuvalle naureskeltiin jo sen ensi-illan aikoihin ylipitkänä ”vanity projectina” ja valkoisen pelastajan ylistyksenä. Syytökset olivat jo silloin löysiä, ja tuskin perustuivat elokuvan katsomiseen. Nyt on helpointa nähdä Kevin Costnerin saavutuksen mittasuhteet. Tuolloinen esikoisohjaaja Costner oli luonut nimensä näyttelijänä kahdessa isossa menestyselokuvassa (Lahjomattomat, 1987) ja Bull Durham (Vamppi ja veteraani, 1988) Etsiessään tuotantomahdollisuuksia lännenelokuvalleen Costner sai kuulla paljon varoittelua uudesta Heaven’s Gatesta.

• • •

Se, että hän onnistui tekemään esikoiselokuvastaan spektaakkelimaisen ison teoksen, jossa henkilökohtainen ja isot kysymykset vuorottelevat on jo hatunnostoista sinänsä. Mutta se, että Costner teki elokuvastaan niinkin ajattoman mitä se nyt katsottuna on, on loistavaa. Huomattavaa elokuvassa on sen tekijän kyky ja halu kontrolloida kerronnan tahtia. Tarinan annetaan virrata rauhallisesti siten, että esiin tulevia asioita voi katsella rauhassa ja niitä arvostaen. Jutun juoni käynnistyy 1860-luvun pohjoisvaltioiden sotilaasta, luutnantti John J. Dunbarista (Kevin Costner), joka vie toverinsa voittoon ratsastamalla niin tuulispäänä kuolemaa uhmaten, että hän hämää etelävaltioiden sotilaat unohtamaan käynnissä olevan taistelun, jolloin pohjoinen voittaa yllätyshyökkäyksellä.

• • •

Luutnantti saa palkkiokseen valita itse seuraavan komennuksensa ja pyytää päästä kauas länteen ”nähdäkseen rajaseudun ennen kuin se katoaa.”  Pohjimmiltaan romantikko Dunbar saa komennuksen kaukaiseen Fort Sedgwickiin mielenvikaiselta majuri Fambrough’lta (Maury Chaykin), joka myöhemmin ampuu itsensä. Kun luutnantti Dunbaria kauas länteen kuljettavien vankkureiden siivoton kuski päätyy kahakkaa etsivien pawnee-intiaanisotureiden skalpeeraamaksi kukaan jenkkiarmeijassa ei tiedä luutnantin kohtalosta. Hänen komennuspaikakseen määrätty Fort Sedgwick on maakuoppaa peittävä luhistumaisillaan oleva hökkeli, jonka varusväkikin on hylännyt.  Dunbar on täydellisen yksin ja silti hän jää kauas preerian laidoille.

• • •

Juuri silloin elokuva vangitsee mielenkiintomme, kun seuraamme, miten yksin jäänyt sotilas viettää aikaansa. Hän toimii kuin velvollisuudentuntoisin upseerikurssin priimus; Hän tekee partiointikierroksia ”linnakkeen” ympäristössä, huomioi maisemaa ja kaikkea mitä näkee, pitää tapahtumista päiväkirjaa. Näemme ja kuulemme hänen ajatuksiaan. Dunbar ystävystyy lähitienoilla norkoilevan suden kanssa. Suden kesytys on vähintään yhtä kärsivällisyyttä vaativaa kuin Dunbarin ensi kosketukset sioux-intiaanien kanssa. Jokaisen tapaamisen elokuva näyttää vähitellen kehittyvän suhteen hitaina, arvelevina askelina. Molemminpuolisen pelon muuttuminen sietämiseksi ja sen muotoutuminen kunnioitukseksi vie aikaa, minkä kuvaamisessa elokuva ei säästele. Myytti rajaseudusta (Frontier) on perustava osa amerikkalaisten ymmärrystä itsestään.

• • •

Voi vain kuvitella miten nykyään tehtäisiin kohtaus, jossa Dunbar herää keskellä yötä lähistöllä laukkaavan biisonilauman kavioiden jyrinään. Voi sitä silmille hyppäävien digitehostettujen biisoneiden teutarointia, jota nykyään tehtäisiin. Costner käytti elokuvassaan muutamia oikeita biisoneja, pienoismalleja ja esiintymiskoulutettuja eläimiä. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa biisoni uhkaa nuorta Hymyilee Paljon -nimistä intiaanipoikaa, esiintyi biisoni, jota oli tiettävästi aiemmin käytetty Oreo-keksien mainoksessa. Vaikka biisoni näytti elokuvassa hyökkäävän suoraan poikaa kohti, niin tosiasiassa se suuntasi kohti himoitsemiensa keksien pinoa.

• • •

Tanssii susien kanssa tulvii komean maalauksellisia kuvia. Maalauksellinen-sanan käyttö on tässä tarkoituksellista, sillä niin monet elokuvan kuvat voisivat olla versioita itseoppineen, intiaanien kuvaamiseen erikoistuneen amerikkalaismaalari George Catlinin maalauksista. Leffan elokuvaajan, Asfalttisoturi-elokuvia kuvanneen australialaisen Dean Semlerin kuvia jää ihailemaan monesti, eikä niissä edes tarvitse olla horisonttia ja valoa vasten kuvattuja ihmishahmoja. Ne ovat hänen useimmin toistuvia kuviaan. Tunnelmallisimmat hänen kuvistaan siintävät valoa silmän täydeltä. Elokuvan ajattomuutta lisää sekin, miten mutkattomasti se kertoo asioita kuvilla. Costner työryhmineen luottaa periaatteeseen, jonka mukaan näyttäminen on elokuvallisempaa kuin saman asian selittäminen puheena.

• • •

Tanssii susien kanssa -elokuvaa on pidettävä jälkikäteisinä melankolisina jäähyväisinä Amerikan rajaseudulle, vielä valloittamattomalle ja kesyttömälle erämaalle. Haikeus on elokuvan voimakkain tunnelma. Haikeus ja suru toteutumatta jääneistä mahdollisuuksista. Elokuva ikään kuin kysyy, mitä jos intiaanien kansanmurhaa ei olisi tapahtunutkaan. Entäpä jos valkoisilla uudisasukkailla, Yhdysvaltain armeijalla ja intiaaniheimoilla olisi ollut käytettävissään muitakin yhteisiä kieliä kuin pelon ja väkivallan sotahuutoja?  1990-luvun alussa elokuvaa ylistettiin myös siitä, että se antoi kuvatuille intiaaneille mahdollisuuden käyttää omaa kieltään. Tuskin koskaan ennen ja sittemminkään on intiaanien kuultu yhtäläisessä laajuudessa puhuvan sioux-kieli lakotaa isossa Hollywood-tuotteessa. Muutenkin elokuva kohtelee kuvaamaansa sioux-intiaanien yhteisöä kaltaisinamme inhimillisinä olentoina, ihmisinä, mikä poikkeaa jyrkästi lännenelokuvien pitkästä perinteestä esittää intiaanit kiljuvina verenhimoisina barbaareina.

 • • •

Kenties etnisen kielen ja identiteetin inhimillisyyttä tärkeämmäksi elokuvassa nousee sen luontosuhde. Yksi elokuvan pysäyttävimmistä kohtauksista tulee silloin, kun Dunbar, tuolloin jo heimonimensä ”Tanssii susien kanssa” saanut mies, on mukana etsimässä heimolle biisonilaumaa ruoaksi heimon metsästäjien kanssa ja he näkevät mätänemään jätettyjä biisoneja, joilta valkoiset metsästäjät ovat nylkeneet nahat ja leikanneet kielet. Kaikki vain huvin ja rahan vuoksi. Horisonttiin asti ulottuva turmeltujen raatojen paljous suututtaa sekä katsojat että elokuvan intiaanit. Amerikkalaisuuteen kuuluva perustava käsitys rajaseudun valloittamisen tärkeydestä sisälsi ajatuksen luonnon alistamisesta väkivalloin. Siitä oli nyhdettävä irti kaikki mikä lähtee. Rajaseutumyytti ankkuroi amerikkalaisen itsekunnioituksen haluun olla vahva, määrätietoisesti luonnon, ympäristön ja kansat palvelukseensa alistava voitontahtoinen yksilö. Costnerin elokuva poikkeaa myytistä ja kuvittelee tilalle toisenlaisen myytin ja esittää fiktiona mahdollisuuden olla osa luontosuhteeltaan toisenlaisten ihmisten yhteisöä.

 

Tanssii susien kanssa.

Ohjaus: Kevin Costner.

Käsikirjoitus: Michael Blake omasta romaanistaan.

Kuvaus: Dean Semler.

Pääosissa: Kevin Costner, Graham Greene, Rodney A. Grant, Floyd ‘Red Crow’ Westerman, Mary

McDonnell.

Kesto: 3 h 44 min.

Ikäraja: 16.

Suoratoisto: Yle Areena.