Mistä elokuvakriitikko voi kirjoittaa elokuvateattereiden ollessa suljettuna?  Onko elokuvaa olemassakaan, ellei sitä voi nähdä? Tällaiset kysymykset johdattivat minut kirjoittamaan tämän tunnustuksellisen kirjoituksen.Sen verran minussa on filmihullua, että tällä tekstillä tulen paljastaneeksi suuria suosikkejani vaikka en varsinaisesti tunnekaan identifioituvani  ns. hardcore-cinéfiilien joukkoon.  Ohessa puhun elokuvista joita pidän lohtuelokuvinani. Kaltaiselleni cinéfiilille nämä ovat elokuvia, joita voin katsoa aina uudestaan löytäen niistä lisää sävyjä tai yksityiskohtia, joista riemastua. Kaikenlaiset ajatukset edustavuudesta – maantieteellisestä tai elokuvahistoriallisesta tai mistään muustakaan olen viskannut parvekkeelta alas. Täydellisen hiearakiaton lista perustuu ainoastaan mieltymyksiini. Onnekkaimmilla oheiset  elokuvat on omistuksessaan dvd- tai bluray-levyinä, mutta  ohessa on mainittu paikkoja joista niitä saattaa  hankkia  vuokrattavaksi tai suoratoistettavaksi.

• • •

Suurin osa näistä lasketaan klassikkoelokuviksi, ei ehkä niinkään ikänsä vaan kestävän viehätysvoimansa tähden. Siitä huolimatta että Howard Hawksin Meidän vastaeronneiden kesken -komedian kuva työelämästä ja sukupuolten tasa-arvosta voi olla nykypäivän standardeilla vähintään ongelmallinen. Jos sen unohtaa ja katselee elokuvaa aikansa tuotteena, niin elokuvasta voi nauttia. Osa oheisten elokuvien viehätyksestä on puhtaasti esteettistä.

 Clyde Bruckman & Buster Keaton: Kenraali

Amerikan sisällissodan aikaisista tapahtumista ponnistava elokuva kertoo Buster Keatonin esittämästä veturinkuljettajasta, joka jäljittää pohjoisvaltiolaisten joukkojen varastamaa veturia ja tyttöystäväänsä Annabel Leetä. Keaton ottaa täyteen käyttöön kyvyt viedä hahmonsa kaoottisten sotatapahtumien keskelle ja tehdä siitä päätähuimaavaa, räjähtävän hauskaa ja  – surumielistä. (Amazon prime).

• • •

Orson Welles: Citizen Kane

Niin monta hyllymetriä kuin elokuvaaja  Gregg Tolandin syvätarkasta kuvauksesta Citizen Kane -elokuvassa on kirjoitettukin, niin Wellesin elokuvaa katselee puhtaasta nautinnosta  myös sen kuvien tähden. Puhumattakaan ohjaajan itsensä tavasta esittää päähenkilöä milloin innostuvana idealistina tai parkkiintuneena  petona, jolle kaikki ihmissuhteista työhän on bisnestä. Citizen Kanen taiteellinen vaikuttavuus ulottui myös  elokuvien ulkopuolelle, sillä  Heikki Kaukoranta ja Jukka Kemppinen kirjoittivat seuraavasti puhuessaan sarjakuvien supersankareiden nousun aikakaudesta perusteoksessaan Sarjakuvat (Otava, 1972) ”Jules Feiffer lienee ainoa, joka on pystynyt kirjoittamaan supersankareiden tilinpäätökset ja taseet.  Hän oli itse mukana. Hän koki sarjakuvalehdistön nousun kauden, jolloin väsyneet miehet piirsivät sarjakuvaa aamusta yöhön, kokivat sitä, puhuivat siitä, katsoivat sen taiteeksi ja istuivat katsomassa Orson Wellesin ’Citizen Kanea’ nähdäkseen vielä kerran sen kuvakulmat ja sovittaakseen ne sarjakuvaansa.” (Apple iTunes, Rakuten tv, Google Play).

• • •

Aki Kaurismäki: Varjoja paratiisissa

Minulle tämä on edelleen tekijänsä elokuvista tunteellisin, valoisin ja kaunein vaikka siinä on mukana Suomen ja sen pääkaupungin koko 1980-lukulainen ankeus. Roskakuskin ja Valintatalon kassan rakkaustarinassa avoin romanttisuus on harmoniassa Kaurismäen pakollisen ironian kanssa. (Yle Areena).

Howard Hawks: Meidän vastaeronneiden kesken

Gangsterielokuva Arpinaaman kaltaisen miesporukoiden dynamiikan ohjaajana loistanut Hawks hallitsi myös screwball-komedian, mistä tämä on loistava esimerkki. Jutun juoni on saattaa jo kerran eronnut pari; täydellisen moraaliton chicagolaissanomalehden päätoimittaja Walter (Cary Grant) takaisin yhteen exänsä ja parhaan toimittajansa Hildyn ( Grantia suvereenisti pompottava Rosalind Russell) kanssa.  Elokuvan alkuperä Ben Hechtin ja Charles Ledererin näytelmänä paistaa toki läpi, mutta se ei  anarkistisen  riehakkaaksi yltyvää menoa haittaa. Grant ja Russell näyttelevät niin upeasti yhteen, ettei siitä saa katsettaan irti. (Viaplay, Amazon prime).

• • •

Roman Polanski: Chinatown

Se, että yksi parhaita film noir -pastisseja onkin  värielokuva on  jotenkin sopivaa;  Henkisesti Raymond Chandlerin Los Angelesiin sijoittuvassa tarinassa  film noirin mentaliteetti kohtaa 1970-luvun yhteiskunnallisesti virittyneet paranoidit trillerit.  Jack Nicholsonin kultakauteen kuuluva roolityö yksityisetsivä J. J. Gittesinä etsautuu mieleen pitkiksi ajoiksi. (Microsoft movie rental, Rakuten tv, Apple iTunes).

Nuri Bilge Ceylan: Once Upon A Time In Anatolia

Visuaalisesti liikuttavan kaunis turkkilaiselokuva, jota on pinnaltaan mahdollista pitää kuin minä tahansa poliisielokuvana, paitsi että ei ole. Juonta tärkeämpää Ceylanin elokuvassa on viipyilevä, yksityiskohtia poimiva kerronta. Poliiseista, syyttäjästä, lääkäristä ja epäillystä koostuva miesporukka ajelee pitkin öistä Anatoliaa etsimässä tapetun miehen ruumista.  Kaupunkilaisten ja maalla kaukana kaikesta asuvien ihmisten kohtaamisissa elokuva näyttää Turkin hiljaa itävän epätoivon.  Ei tiettävästi striimattavissa.

• • •

John Ford: Mies joka ampui Liberty Valancen

Tässäpä vasta klassisista klassisin lännenelokuva. Peter von Baghin mukaan Mies joka ampui Liberty Valancen on ”John Fordin nostalginen ja selvänäköinen  päätyö”, sillä onhan siinä esillä  yhteisöstään vieraantunut ja sen nimeen raivopäisesti  toimiva antisankari.Koko jutussa sivilisaatiota rajaseudulle tuovan lukutaitoisen juristin (James Stewart) urotyöstä on haikeaa hyvästijätön tuntua. Elokuva kertoo miten uusi aika sivuuttaa vanhat sankarit. Ja silti siinä ovat mukana kaikki Fordin elokuvien  tyypillisimmät piirteet: Rehvakas huumori, aito sentimentaalisuus, John Wayne karun maskuliinisena sankarina ja pompöösinä pidetyt puheet, jotka katkeavat kansanjoukkojen pitelemättömään remakkaan.  (Microsoft movie rental).

• • •

Jacques Tati: Playtime

Tatin vakiohahmo, monsieur Hulot seikkailee läpi toimistokolossin, messuosastojen sekä Royal Garden -ravintolan, jossa avajaisilta ryöstäytyy liikaa maustetun ruoan, sortuvan baarin ja läpinäkyvän oven karnevaaliksi. Nyt, kun elämämme on muuttunut Tatin 1960-lukuun verrattuna aivan toisella tavalla ja moninkertaisesti enemmän koneiden ja tiukkojen hierarkioiden hallitsemaksi, Tatin vieraantuneisuuskuvauksessa on vieläkin riemullisempaa komiikkaa, ja myös nostalgiaa: Playtimen modernismi näyttää aikaansa sidotulta ja sellaisena viehättävänkin vanhanaikaiselta. (Google Play).

Tomas Alfredson: Pappi lukkari talonpoika vakooja

 John le Carrén romaanien tähän asti paras elokuvallistaminen kestää useista tv-esityksistään huolimatta katsomisen aina uudestaan. Elokuva karttaa väkivallan ja toiminnan romantisointia. Jutun juoneksi on tiivistetty Britannian tiedustelupalvelun, MI6:n sisällä piileksivän  kaksoisagentin etsiminen ja löytäminen. Le Carrén vakoojat ovat kaikki hallintovirkamiehiä, joiden pelottavin ase on tieto, arkistoihin, muistioihin sekä kollegoiden muistiin jäänyt tieto. Näyttelijöiden taidot, ruotsalaisohjaaja Tomas Alfredsonin kyky jäsentää tarina toimivaksi katsojaa paapomatta ja elokuvasäveltäjä Alberto Iglesiasin paranoidia, etsivää tunnelmaa tukeva kuulas musiikki vievät mukanaan. (Google Play, Rakuten tv, Apple iTunes).