Angelina Jolie esittää osansa pahan valtiattarena kuin olisi Pradaan pukeutuva paholais-Meryl Streep. Sama etuoikeutettu ylemmyydentunto, sama maita ja taivaita liikuttelemaan pyrkivä pasuunaa muistuttava äänenväri. Streepiä oikeampi vertailukohta Jolielle olisi kylläkin Joan Crawford. Joliesta on sanottu että hän olisi viimeisiä aitoja Hollywood-tähtiä. Ellei hän ole sanonut tätä itse, niin olen varma että joku hänen PR-osastoltaan on. Jokaisen sukupolven edustajat vuorollaan pitävät itse itseään viimeisinä aitoina asioina, joiden jälkeen tulee vain feikkejä ja muuta kuonaa. Jostain syystä Jolielle tuntuu olevan huomattavan vaikeaa löytää hänen avuilleen mitoitettuja rooleja.
• • •
Vaikka hänen kaksi viimeisintä Maleficent-hahmoista rooliaan ovat syvyydeltään pilapiirrostasoisia, niin niistä aistii miten huvittunut hän on kaiken sen hahmonsa vaatiman pakkelin ja prosteettisten poskipäiden ja muun rappauksen alla. Maleficent 2: Pahan valtiatar-elokuvasta olisi voinut tulla jotain jos siinä olisi annettu tapahtua sen, mikä osajaosta jo näkyi. Naispääosiin kiinnitetyt Jolie ja Michelle Pfeiffer ovat kumpikin 1980- ja 1990-lukujen isoja tähtiä. Uudessa Maleficentissa heillä on kummallakin osa omaa maataan rautaisesti hallitsevina kuningattarina. Oletusarvoisesti olisi voinut luulla leffasta tulevan kahden supervallan itsevaltiaan taistelun, mutta Disney-yhtiö oli kiinnostuneempi prinsessasadusta ja muusta söpöilystä. Jolien varsinainen lahja on tehdä haituvanohuista tarinoista kiinnostavia silkalla läsnäolollaan. Se on nähty niissä sarjakuvamaisen heppoisissa toimintaelokuvissa, joiden tähdeksi hänet on palkattu. Salt (2010) ja Wanted (2008) jäivät silti action-leffojen rutiinitapauksiksi.
• • •
Jolien ohjaustöissä on kaksi yritystä vakavamman aikusen draaman suuntaan; Vuoden 2014 Murtumaton kertoi tositarinan köyhistä oloista lähteneestä Louis Zamperinista (Jack O’Donnell), joka menestyy pitkänmatkanjuoksijana Yhdysvaltain olympiajoukkueessa vuoden 1936 Berliinin olympialaisissa eli juuri niissä kisoissa, joissa suomalaiset voittivat lähes kaikki pitkien juoksujen kultamitalit. Ne Murtumaton mainitsee vain radioselostusten kautta. Elokuvan painavin osuus kertoo sotavuosista, jolloin lentäjänä sotaan osallistuneen Zamperinin tultua ammutuksi alas Tyynen meren yllä hän joutui sotavankileirillä sadistisen japanilaiskomentajan rääkkäämäksi. Erityisen hartaasti elokuva paneutuu Zamperinin kärsimyksiin vankileirillä. Kaikesta Murtumaton kertoo totisen vivahteettomasti. Epookki on tarkkaa, auringonpaiste läkähdyttävää ja väkivalta julmaa. Paljon muuta Murtumaton ei sitten kerrokaan. Ohjaaja Angelina Jolieta ei hienovarainen tulkinnallisuus kiinnosta. Hän kertoo suoraviivaista tarinaa yksitotisesta sankarista, jolle viritetään yhden sävellajin sankarilauluja.
• • •
Toinen Jolien vakavan draaman ohjauksista oli Hollywoodin vaikutusvaltaisimman pariskunnan, näyttelijä-ohjaaja Angelina Jolie Pittin ja hänen miehensä Brad Pittin yhteisprojekti Meren äärellä (2015). Angelina Jolie ohjasi omasta käsikirjoituksestaan 1970-lukulaisen retrosti eurooppalaisen näköisen ihmissuhdekuvauksen, missä Jolien esittämä tanssija ja Pittin esittämä kirjailija lorvailevat merenrantahotellissa hoivailemassa nimetöntä masennusta ja alkoholismia. Leffan laiskanpulskea tahti ja tarinan ihmisistä heijastuva vahva ikävystyminen karkottavat ne katsojat, joille pelkät kauniit maisemat ja filmitähdet eivät riitä. Jolie Pittin ohjaajanote on leffassa tavattoman raskas. Hienovaraisuus ei ole hänen lajinsa. Apeus ei kuitenkaan ole koskaan näyttänyt yhtä upealta, miltä se Jolie Pitt -pariskunnan esittämänä näyttää. En ole nähnyt Jolien Kamputsean sisällissodasta ohjaamaa dokumenttielokuvaa First They Killed My Father (2017). Sen väitetään olevan hyvä ja onnistunut.
