Apollo 11-dokumenttielokuva alkaa kuvilla telaketjuisella lavetilla etenevästä Saturn V -kantoraketista. Kuvat ovat sellaista raskaan teollisuuden juhlaa ettei vastaavaa ole nähty sitten neuvostoelokuvan  parhaiden päivien. Saturn V -kantoraketin laukaisu on kuin katselisi alkuaineiden raivoa; Kerosiini ja nestemäinen happi  syttyvät liekkimereksi ja korviahuumaavan myrskyn seasta erottaa  raketin pinnasta putoilevat jäähileet. Yhdysvaltain avaruusvirasto NASA  taltioi ensimmäisen kuulennon vaiheet niin hyvin ja tarkkaan, että sille kertyi määrättömästi upeaa, kirkasta ja terävää 65 mm filmille kuvattua aineistoa. Nyt niiden kuvien on aika tulla esiin. Elokuvan ohjaaja Todd Douglas Miller on käynyt valtavan kuva-aineiston lisäksi läpi tuntikaupalla komentokeskuksen työntekijöiden puhetta toisilleen ja astronauteille.

• • •

Ne kaikki puheet nauhoitettiin koko kuulennon ajalta, myös kuualuksen laukaisua edeltävinä tunteina. Näistä puheista Miller rakensi elokuvansa juonen ja kertojanäänen. Elokuvan kuvakoko on  cinemascope, ts. suhteessa 2:1, eli kuva on kaksi kertaa niin  leveä kuin korkea. Perinteisesti Hollywood-elokuva on varannut tämän kuvakoon raamatullisille spektaakkeleille, aavan preerian lännenseikkailuille ja muille  jylhän koon tarinoille. Kuulennon aikoihin elokuvateollisuus houkutteli katsojia teattereihin juuri  cinemascope-kokoisilla  leffoilla. Cape Kennedyn avaruuskeskuksen laajuus paljastaa että keskus  on kooltaan kuin kaupunki.

• • •

 

Apollo 11 on paitsi avaruus- myös aikamatka 50 vuoden taakse jolloin suurinta osaamista vaativissa töissä olivat huippuammattilaiset valkoiset, valkopaitaiset keski-ikäisen näköiset miehet, jotka olivat kuitenkin iältään noin 25-vuotiaita. Avaruuskeskuksen ainoa nainen, JoAnn Archer vain käväisee kuvassa. Ei ole tiedossa, kuka NASA:ssa halusi, että kamerat suunnataan astronauttien ja Apollo-raketin lisäksi myös  avaruuskeskuksen henkilökuntaan, suurimmaksi osaksi nimettömiksi jääneisiin valvojiin, insinööreihin ja huoltoteknikoihin sekä Apollon lähtöä ihailemaan tulleiden tavallisten katsojien väkijoukkoon.  Katseen suunnan vaihdos astronauteista kannustajiin ja huoltajiin on neronleimaus, koska se inhimillistää kuulennon myös ihmisten kokemukseksi.

• • •

Kuualuksen lähtöä edeltävinä heinäkuisina päivinä laukaisualueen liepeille on saapunut 10000 autoa ja  Cape Kennedystä on muotoutunut aivan kuin festivaalialue, jolla myydään pikaruokaa, pahvisia aurinkolaseja ja -hattuja. Apollon lähtöä katsomaan kokoontuneiden väkijoukkojen  keskeltä erottuu näkymiä kuin miltä tahansa festivaalialueelta; Telttoja, asuntovaunuja, autoja, grillausta, sinne tänne nukkumaan käyneitä ihmisiä. Historiankirjat voivat kertoa Neil Armstrongin astuneen kuun kamaralle, mutta ne eivät kerro miten tukalaa ja loputtoman tuntuista Floridan Cape Kennedyyn kokoontuneiden lapsiperheiden ja muun  kansan oli odottaa raketin laukaisua. Kuumatkan aikana elokuva vaihtelee näkökulmaansa vaihtelee texasilaisen Houstonin lennonjohtokeskuksen, floridalaisen Cape Kennedyn laukaisukeskuksen ja Apollo 11:n välillä.

• • •

 Astronauteista itsestään elokuva näyttää lyhyesti muutamia valokuvia  jotka kertovat etteivät he ole aivan keitä tahansa vaan että  heillä on historiaa lentäjinä, poikina, perheenisinä ja aviopuolisoina. Historiaa on myös Yhdysvaltain avaruusohjelmalla. Astronauttien rinnastaminen Apollo-ohjelmaan on näin helppoa. Avaruuskeskuksessa lentoa valvovien insinöörien ilmeet, katseet, naurut ja puheet ovat vakuuttavampaa epookkia mihin yksikään puvustaja ikinä pystyisi. Kesän 2019 aikana  median esiin tuomissa ensimmäistä  kuumatkaa muistelevissa jutuissa ja ohjelmissa ei ole välittynyt se, miten isolta ja käänteentekevältä kuumatkan toteutuminen tuolloin 50 vuotta sitten tuntui. Nykyhetken näkökulmasta voi olla vaikea tajuta, miten iso juttu kuussa käyminen oli 1960-luvulla eläneille ihmisille. Kuumatkan symboliarvo oli suunnaton; vapaan maailman voitto neuvostoliittolaisista, ihmiskunnan vapautuminen kotiplaneettansa kahlitsevasta painovoimasta ja kuumatkan oli määrä olla uuden avaruusajan alku.

• • •

 Elokuvassa tuntee sen, miten supervalta Yhdysvallat todellakin pani parhaat, älykkäimmät, aikaansaavimmat ja tunnollisimmat voimansa liikkelle, jotta kuumatka toteutuisi. Viimeistään kantoraketin laukaisua  katsellessa ihmettelee miten julmetun kovaa työtä on saada karvattomia apinoita irti kotiplaneettansa painovoimasta käymään toisella taivaankappaleella. Elokuvaa ja siinä nähtäviä tietokonerivistöjä katsellessa käy mielessä miten nykypäivään verrattuna kivikautisella tekniikalla kuuhun mentiin. Ajatus vahvistuu entisestään kun näkee  kuuhun laskeutuneen kuumodulin tavattoman haurauden. Elokuvaan  on onnistuttu luomaan jännitysmomentti juuri siitä, miten hauraan  teknologian varassa matkan onnistuminen on ja kuinka miljoonien yksityiskohtien on mentävä tismalleen oikein, koska vähempi olisi kohtalokasta. Kuumodulin ja aluksen telakoituminen toisiinsa on kuin seuraisi hidasta, hienostunutta tanssia, jonka liikkeet ovat ennalta määrättyjä. Elokuvaa katsellessa käy useasti mielessä Jouko Turkan useasti toistama lausahdus siitä miten todellisuus on parasta draamaa.

• • •

 Kuualuksen laskeutuessa kuvassa on paljon nopeita siirtymiä valvomon monitoririvistöjä valvovien teknikoiden ja liikkeellä olevan aluksen välillä ja jossain välissä kaiken viimeistellyn teknologian ja eri vaiheiden laskemisen keskellä  vilahtaa yksi kuva käsikäyttöisestä sekuntikellosta. Arvoitukseksi jää, kuka on se ihminen, joka luotti enemmän omiin ajanottokykyihinsä kuin tietokoneisiin. Elokuva päättyy kuviin syyskuulta 1962 jolloin presidentti  John F. Kennedy piti mieltäylentävän, edistysuskoisen puheen kuussakäynnin puolesta. Ero nykypäivän Yhdysvaltoihin ja sen henkiseen tilaan ja presidenttiin ei voisi olla kirvelevämpi. Armstrongista ja koko kuumatkaprojektista ja sen tekijöistä huokuva optimismi jos jokin tuntuu kaukaiselta epookilta. Olivat ne aikoja ne, kun uskoimme edistyksen olevan väistämätöntä. Kun uskoimme olevamme uuden, ihmisen  avaruuteen vievän ajan ovella.

• • •

Luonnontieteellisiin aiheisiin mieltynyt dokumenttielokuvaohjaaja Todd Douglas Miller on tätä ennen tehnyt elokuvan Dinosaur 13 (2014). Se kertoo  suurimman Tyrannosaurus Rexin fossiilin löytämisestä. Apollo 11:ssä Miller on  koonnut materiaalinsa ihailtavan jänteväksi kokonaisuudeksi. Senhän saattoi arvata, että NASA taltioi ensimmäisestä kuulennosta joka sekunnin, mutta että näin upeana kuva-aineistona, se hämmästyttää. Elokuvasäveltäjä Matt Morton on hakenut syntesoijamusiikin tarjoamien  tuhansien mahdollisuuksien joukosta juuri tähän elokuvaan ja sen tapahtumavuoteen sopivimmat soundit ja sävelet, ja sille työlle vetää vertoja vain se järjettömältä tuntuva uutteruus jota ohjaaja Millerin on täytynyt harjoittaa silatessaan esiin  parhaita kuvia satojen tuntien kuvamateriaalista. Yhden sortin kuuhulluutta sekin on. Miksikö; Koska niin voi tehdä ja koska tämä projekti on vaatinut onnistuakseen ripauksen mielipuolisuutta. Mortonin musiikin kerroksellisuus tulee elokuvasta läpi sen kerronnan oleellisena osana.

Apollo 11

Ohjaus: Todd Douglas Miller.

Pääosissa: Edwin “Buzz” Aldrin, Neil Armstrong, Michael Collins, Clifford E. Charlesworth, Gene Kranz, Charles Duke.

Kesto: 1 h 33 min.

Ikäraja: S.

Ensi-ilta: 15.8. 2019.