Amerikkalaisten antropologian tohtoriopiskelijoiden iloiseksi kesäretkeksi uskoma tutkimusmatka keskelle Ruotsia, Hårgan kylään muuttuukin toiseksi kuin oli aikomus kauhuelokuvassa Midsommar – loputon yö. Retken osallistujista tieteellisesti kunnianhimoisin Josh (William Jackson Harper) havittelee hyvää tutkimusaineistoa, kaikkeen perusivallisesti suhtautuva Mark (Will Poulter) on porukan synkeä vitsailija. Epämääräistä vaihtelua haluava Christian (Jack Reynor) kokee velvollisuudekseen paikkailla suhdetta mukaan pääseeseen Dani-tyttöystäväänsä (Florence Pugh), ruotsalainen vaihto-opiskelija Pelle (Vilhelm Blomgren) on retken alullepanijana ja kutsujan ominaisuudessa koko ryhmän kieli- ja kulttuuritulkki.
• • •
Elokuva saattaa saada epäilemään jotain pahaenteistä piileskelevän ruotsalaisen lämpimän hymysuisen ystävällisyyden takana. Kasviksista ja sienistä tehtyä teetä tarjoilevat kukkaisvaltaan uskovat kyläläiset ovat kuin valmiiksi parodia new age -henkisistä hirviöistä. Kuten nykyisissä kauhuelokuvissa usein on tapana, niin tässäkin hirveyksiä pehmennetään ajoittain pintaan pilkahtavalla satiirilla.
• • •
Elokuvan hiljentävin kohtaus, jossa pari vanhusta tekee altruistisen itsemurhan, on kuin suoraan Émile Durkheimin klassisista tutkimuksista. Vahvimmin elokuvaa jäsentää tarinanjuonne Danin ja Christianin kariutuvasta suhteesta. Ohjaaja Ari Aster on tiettävästi maininnut yhtenä esikuvanaan Albert Brooksin ohjaaman romcomin Modern Romance (1980). Se kertoi pariskunnan eroamisesta. Aster tuli tunnetuksi kauhuleffaksi lasketulla esikoiselokuvallaan Hereditary – pahan perintö (2018). Midsommarissa pääparin naisen taustalla on vakava perhetragedia ja mies näyttäisi jääneen suhteeseen säälistä. Midsommarin ruotsalaiskylässä on jotain hyvin, hyvin vinossa. Nähdään kukkaseppeleitä, laulua ja tanssia sekä säihkyvän valkeissa pellavaisissa perinnepuvuissa tepastelevia alkuasukkaita, luonnonmukaisten hallusinogeenien, sienien ja yrttien nauttimisen jälkeisiä näkyjä yhteisessä rytmissä sykkivistä kukista ja muusta luonnosta.
• • •
Ohjaaja-käsikirjoittaja Asteria kiinnostaa eniten rakentaa jännitettä. Kuva kuvalta, kohtaus kohtaukselta, seinämaalaus ja riimukivi toisensa jälkeen elokuva tönii meitä uskomaan, että katselemme fiksua ja älykästä kauhuelokuvaa. Jos elokuvasta tahtoo löytää taidehistoriallisia viitteitä, niin niitähän riittää Hieronymus Boschin painajaismaisista maalauksista alkaen. On myös täydellisen epäseksikäs rituaalinen yhdyntäkohtaus vanhojen alastomien ihmisten katsellessa päältä. Jos elokuvaa tahtoo katsoa oikein hyväntahtoisesti, niin voihan siinä nähdä kosketeltavan suurten elämänmuutosten, kuten kuoleman, ikääntymisen ja erojen tapaisia aiheita. Modernia ja ns. pakanallista suhtautumistapaa elämänmuutoksiin erottavat monet asiat. Nykyaikaisille ihmisille avioerot ja kuolemat ovat suurta surua synnyttäviä oman elämän tragedioita kun taas vanhempi, joidenkin mielestä alkukantainen tapa suhtautua niihin on muistella elämänmuutoksia ritualistisilla vuosipäivillä ja ottaa ne siten osaksi omaa elämää.
• • •
Kauhuelokuvien kauhistuttavuus syntyy suurelti yllätyksellisyydestä. Nykyhetken ihmiset pitävät elämäänsä niin tuttuja latuja menevänä, kiitos lääke- ja insinööritieteiden ettei mikään voi sotkea totuttuja suunnitelmia. Mehän menemme jo suunniltamme jos sääennuste ei pidäkään paikkaansa. Otamme omat tunteemme kontrolliin mielialalääkkeillä, pillereillä, musiikilla, somella, kahvilla tai millä tahansa muulla turvakahvalla. Mikä vain aidosti selittämätön hermostuttaa meitä ja eniten tietenkin kuolema, koska sitä emme kuitenkaan ymmärrä kaikesta aineellisesta tai sielullisesta teknologiasta huolimatta. Asterin elokuvat kasvattavat hiljalleen lisääntyvää pelontunnetta arkijärjen piiriin kuuluvan elämän suistumisesta paikaltaan, kunnes tavallisuus on muuntunut todella epätavalliseksi.
• • •
Elämän katoaminen ihmisruumiista ja suhteen päättyminen voivat synnyttää samantyyppistä kauhua ja surua. Ja koska amerikkalainen elokuva on aina vaikeuksissa yrittäessään käsitellä ihmisten henkisiä prosesseja, se turvautuu helpoimmin käsillä olevaan ratkaisuun, siis pintaan ja ulkoistaa ihmisen sisäisen maailman, henkiset prosessit ulkoiseksi fyysiseksi toiminnaksi. Juuri näin Aster on tehnyt sekä Hereditaryssa että Midsommarissa. Midsommar ulkoistaa sekä kauhun että muutokset väkivallaksi ihmisruumista kohtaan. Danin henkinen muutos, kasvaminen eroon entisestä elämästään, perheestään ja poikaystävästään tiivistyy aluksi Danin ruumiista erkaneviin eritteisiin. Havaittuaan Christianin osallistuvan sukupuoliyhdynnässä hedelmällisyysriittiin toisen naisen kanssa Dani oksentaa, ja myöhemmin, eron Christianista tultua lopulliseksi Dani saa räkää ja kyyneleitä turskivan alkukantaisen huutoitkukohtauksen. En jaa kriitikkokollegoideni ilmeisen suurta innostusta elokuvaa kohtaan, koska minusta se on kaikessa kiistatta taidokkaasti tehdyssä tunnelmanrakentelussaan jahkaileva ja pitkitetty.
Midsommar – loputon yö.
Ohjaus: Ari Aster.
Pääosissa: Florence Pugh, Jack Reynor, Will Poulter, Vilhelm Blomgren, Isabelle Grill.
Kesto: 2 h 27 min.
Ikäraja: 16.
Ensi-ilta: 10.7. 2019.
