Viikolla, jona parinvaihtokomedia Swingers saa ensi-iltansa, näin sekä sen että vasta ensi tammikuussa ensi-iltansa saavan Klaus Härön elokuvan Tuntematon mestari. Molemmat elokuvat herättivät huoleni kotimaisen elokuvan tasosta. Näyttelijänä tunnettu Pamela Tola ohjasi ensimmäisenä pitkänä leffanaan Tanskasta ostettuun Swinger– komedian käsikirjoitukseen perustuvan elokuvan. Kyseessä on samanlainen tapaus, missä Tanskasta ostettu leffakäsikirjoitus päätyi elokuvaksi Luokkakokous (2015). Sen ja sen jatko-osan Luokkakokous 2 -Polttarit (2016) tuottaja Jesse Fryckman on tuottanut myös Swingersin. Eli samoilla yleisöhakuisilla jäljillä ollaan tässäkin, eikä siinä sinänsä mitään vikaa olekaan, ellei Swingers olisi niin toivottoman matalamielinen tapaus. En nauranut sitä katsoessani kertaakaan, sillä henkisesti alaikäisten tasolle jääneiden aikuisten surulliselle toilailulle nauraminen olisi tuntunut jotenkin – sydämettömältä.
• • •
On sinänsä hämmentävää miten tanskalaislähtöinen Swingers lankeaa niin moniin suomalaisen komedian helmasynteihin kuten motivoimattomaan sekoiluun ja selittelyyn, minkä uskotaan olevan itsessään jo valmista komediaa. Markku Pölösen paluuelokuvaksi ajateltu Oma maa ei tämän kolumnin kirjoittajaa hurmannut, sillä elokuvassa vahvana henkivä maakunta- ja pitäjähenkinen kotiseutuylpeys keikauttaa sodan jälkeen raataneelle jälleenrakentajien sukupolvelle monumentiksi tehdyn elokuvan nurin mustavalkoiseksi kaupunki- ja maaseutuelämän vastakkainasetteluksi. ”Elokuvan kerronta töksähtelee aivan kuin Pölönen olisi unohtanut pitkän, yhtenäisen tarinan tekemisen taidon. Oma maa etenee kuvakirjamaisena kuvaelmasarjana vailla elokuville ominaista draivia. Oman maan tarina toimisikin katkelmallisuudessaan paremmin tv-sarjan muodossa.” (AL 26.10.2018)
• • •
Kotimaisen elokuvavuoden 2019 aloittaa Klaus Härön draama Tuntematon mestari, tarina vanhasta taidekauppiaasta, joka yrittää vielä kerran hämmästyttää läheisensä, kollegansa ja ehkä itsensäkin mestarillisesti suoritetulla taideteoksen kaupalla. Elokuvan vahvimmaksi juonteeksi nousee Heikki Nousiaisen esittämän vanhan kauppiaan saattaminen puolipakolla yhteen oman lapsenlapsensa, ”tyypillisen nykyajan teinipojan” kanssa. Tuntemattoman mestarin tämä osuus muistuttaa näyttelijäntyön dynamiikaltaan kovasti puolentoista vuoden takaista Samuli Valkaman Saattokeikka-elokuvaa, jossa Nousiaisen esittämä maailman muuttumiseen äkäisesti suhtautunut leskimies törmäytettiin yhteen kenialaistaustaisen, Helsingissä syntyneen nuoren miehen kanssa. Härön elokuva on tekijälleen tuttua viimeisteltyä kaunistekoista jälkeä, missä vahvin osuus on ohjaajan vakiokuvaajalla Tuomo Hutrilla. Heikki Nousiaisesta, hienosta näyttelijästä on tullut tämän hetken kotimaisen elokuvan päivystävä vanhojen ukkojen esittäjä, aivan kuin kukaan muu ei niitä rooleja pystyisi esittämään. Tuttu ja vakioitu tuntuu olevan kotimaisen elokuvan normi tällä hetkellä. Hetkellä, jona suomalaiset mediayhtiöt käpertyvät journalistisessa tarjonnassaan sisäänpäin kohti suurempaa paikallisuutta ja kotiseutuhenkeä, kotimainen elokuvakin hakee turvaa vanhasta ja tutuksi koetusta. Suomalaisuus on nyt tätä, sisäänpäinkääntyneisyyttä.
• • •
Syksyllä 2019 ensi-iltansa saavaa Fingerpori-elokuvaa en ole nähnyt, mutta voin arvailla mihin suuntaan se menee kun tuotantoyhtiönä on Suomessa useimmat suuren yleisön menestyskomediat tekevä Solar Films. Pääosissa ovat liki kaikissa muissakin komedioissa esiintyvät Aku Hirviniemi ja Santtu Karvonen.
Aku Louhimiehen useiden elokuvien maskotti, näyttelijä Mikko Kouki on istutettu Fingerpori-elokuvan ohjaajaksi. Näillä premisseillä pelkään Fingerporista tulevan hajanaista tv-sketsimäistä haahuilua, joissa korostuu näyttelijävetoinen hassunhauskan tyypin tekeminen. Olisipa ihanaa pettyä ja nähdä Fingerporista tulleen oikean elokuvan. Näköpiirissä häämöttää tilanne, jolloin kotimainen yleisö ei elokuvalta muuta odota ja pyydä kuin tv:stä tuttuja näyttelijöitä esittämässä samaa tyyppiä, joka on tullut nähdyksi monesti ennenkin – ja mieluiten kertomassa samoja vitsejäkin.
