Ranskalaisen kassakaappimurtajan, Henri Charrièren jäädessä 1930-luvun Pariisissa kiinni murhasta, jota hän ei omien sanojensa mukaan tehnyt, hänet tuomittiin Ranskan siirtomaanaan pitäneeseen Guyanaan rangaistussiirtokuntaan kärsimään elinkautista vankeusrangaistusta vankilaan, missä sen johtajan mukaan vahvimmat vartijat pitivät vahtia muurien ulkopuolella; Yhdellä puolella oli Atlantin valtameri, toisella puolen etelä-amerikkalaista viidakkoa. Rintaansa tatuoidun perhoskuvion takia Papilloniksi kutsuttu Charrière tutustuu rangaistuksensa aikana väärentäjään Louis Degaan (Rami Malek), hiljaiseen mieheen, joka harrastaa taidokasta piirtämistä. Papillonin ja Degan ystävyys on luonteeltaan symbioottista; Dega hyötyy suojelusta, jota Papillon voi tarjota. Dega puolestaan rahoittaa Papillonin pakoyritykset.
• • •
Papillon ja Dega ovat luonteeltaan niin erilaisia, että heidän ystävyytensä on äärimmäisen epätodennäköistä. Se vaatii syntyäkseen vankilan, koska se asettaa heille esteitä ylitettäväksi yhdessä. Charrière kirjoitti vankeuskokemuksistaan elämäkerran, joka julkaistiin suomeksikin nimellä Vanki nimeltä Papillon. Kirja filmattiin 1970-luvulla Papillon-elokuvaksi (1973), jossa pääosia esittivät ajankohdan supertähdet Steve McQueen ja Dustin Hoffman. Elokuva oli ohjaajansa Franklin J. Schaffnerin tyylisesti jylhyyttä tavoittelevan jäykkäliikkeinen ja kulmikas. Olihan sen ohjaaja erikoistunut eeppisten mittasuhteiden elokuviin mallia Panssarikenraali Patton. Uusi Papillon on hyödyntänyt paitsi Charrièren ensimmäistä muistelmateosta, myös sen jatko-osaa Banco!: Kaikki pelissä. Eikä siinä ole suinkaan kaikki mitä tanskalaisen Michael Noerin ohjaama versio Papillonista on hyödyntänyt. Uutta Papillonia esittää vajaat 40-vuotias Charlie Hunnam.Arjen ylittäviä hahmoja, kuten tutkimusmatkailija Percival Fawcettiaja kuningas Arthuria esittänyt Charlie Hunnam kantaa Papillonin roolinsa hyvin, vaikkei hänellä ole ikonimaisen statuksen saaneen McQueenin karismasta tietoakaan.
• • •
Paikoitellen elokuvan jotkin kuvat ovat hämmästyttävän samannäköisiä kuin vanhassa elokuvassa. Uuden Papillonin alkupuolella kuva, jossa mies työntää päänsä vankisellin ovessa olevasta luukusta ulos, vai työntääkö hän sen sellin sisään? Erohan on minimaalinen. Mieleen saattaa tulla Stanislaw Jerzy Lecin aforismi: ”No, nyt olet saanut pääsi seinän läpi. Mitä aiot tehdä naapurisellissä?” Aforismi kuvastaa koko lailla täydellisesti vankeuden ja pakoyritysten absurdiikkaa. Uskoessaan parantavansa olosuhteitaan pakenemalla Papillon päätyy vielä pahempaan paikkaan eli eristysselliin. Papillonin vankeus on voimistuva vähentämisen ja pois ottamisen kierre: Aluksi häneltä on riistetty vapaus. Eristysellituomion myötä Papillon joutuu eroon ystävästään Degasta, Degan lahjottua vartijat toimittamaan Papillonille kookospähkinän puolikkaita herkkupaloiksi- nekin otetaan pois, ruoka-annokset puolitetaan, puhuminen ja huutaminen on kielletty ja kun nälkäkuurikaan ei ole kylliksi, niin eristystä täydennetään sulkemalla Papillon pimeyteen.
• • •
Yorick van Wageningenin esittämä vankilanjohtaja on ilmoittanut nimenomaiseksi tavoitteekseen Papillonin toivon ja koko persoonallisuuden murskaamisen. Siinä johtaja asettuu hahmona osaksi inhojen vankilanjohtajien jatkumoa, johon kuuluu mm. The Shawshank Redemption -elokuvan (1994) vankilanjohtaja Norton (Bob Gunton) Papillonin-elokuvan voi nähdä kertomuksena siitä, miten mies säilyttää järkensä ja toivonsa. Vankilanjohtajan kysyessä miten hän kesti vuosia hiljaisuudessa eristyssellissä Papillon vastaa ” Minun oli vain opeteltava tulemaan toimeen hiljaisuuden kanssa.” Papillonilla on vapaus sisällään, unissa. Hän uneksuu vapautensa aikaisen tyylisestä illasta Montmartren liepeillä ja unessa on mukana myös Dega pantomiimiartistina. Pian mielikuva seinäpinnoitteen lohkeamaan jääneestä Papillonin oman verisen käden jäljestä vaihtuu unikuvaan seinäkassakaapista, jota hän yrittää vanhoilla taidoillaan auki eikä onnistu ja turhautuu -unessaankin.
• • •
Nopeasti hän päätyy tilanteeseen, jossa hänen on pakko suunnata kaikki ajatuksensa ja koko energiansa johonkin todelliseen. Siinä on aito eksistentiaalinen kysymys – miten olla tulematta hulluksi vankeudessa. Elokuva vain sivuaa vakavimpia teemojaan niihin syventymättä, koska elokuvalla ja sen tekijöillä on kiire viihdyttää katsojia väkivallalla ja muilla raakuuksilla. Ajoittain tätä Papillonia katselee kuin luonto-ohjelmaa; kylläpä muuttuvat ihmiset eläimiksi toisilleen kun tarpeeksi monta kertaa piestään, potkitaan ja upotetaan mutaan.Siinäkään uusi Papillon ei saavuta sellaista naturalismin astetta, että sillä olisi katarttista voimaa. Uuden Papillonin puvustus- ja maskeeraustyöntekijät ovat paneutuneet työhönsä erityisellä huolekkuudella vankien ihon ja vaatteiden saamiseen mudassa, jätöksissä ja veressä uitetun näköisiksi. Sen kyllä huomaa. Voi vieläkin kysyä kuinka tarpeellinen tämä uusi elokuva on – oli edellisestä Papillonista kulunut 45 vuotta tai ei. Lopulta vapauduttuaan entinen elinkautisvanki on lentokoneessa matkalla Pariisiin. Merkittävää on se suurin ylellisyys mitä hän koneessa tilaa: lasillinen puhdasta vettä. Koska hän tietää sen arvon.