Voin vain ihmetellä sitä läähättävää huohotusta, jonka vallassa niin moni kauhuelokuva Hereditaryn arvosteluista näyttäisi kirjoitetun.  The Guardian-lehden ylistyksissään useimmiten varsin kitsas Peter Bradshaw yltyi puhumaan Hereditarystä Ingmar Bergmanin Kuiskauksia ja huutoja-elokuvan death metal -versiona, tosin vasta nostettuaan Hereditaryn vertailukohdiksi William Friedkinin Manaajan (1973) ja Nicolas Roegin Kauhunkierre-elokuvan (1973), jossa selvänäkeminen on yhtenä teemana. Aivan niin käänteentekevä Hereditary ei ole, mitä sen innokkaimmat ylistäjät antavat ymmärtää. Hyvin tehty niukkojen eleiden draama kylläkin. Toni Colletten esittämä Annie Graham on perheenäiti ja nykytaiteilija, jonka teokset ovat hänen oman kotitalonsa mukaan mallinnettuja miniatyyrikokoisia nukkekoteja sekä versioita hänen omista tai hänen perheensä elämäntilanteista. Elokuvan ensimmäiset kuvat, joissa tiedämme että katsomme nukkekotia sisältävät silmänkääntöefektin. Koko silmänkääntötemppu tuo mieleen kauhutarinoiden voodootemput nukeilla, joiden edustamille ihmisille noitatohtorit langettavat kirouksia kiduttamalla nukkeja.

• • •

Elokuvan päähenkilöt ovat perhettä, jonka isoäiti, Ellen on juuri kuollut 78-vuotiaana. Mummon kuolema syöksee perheen kriisiin. Tai ennemminkin perhe on jo kriisissä, mutta isoäidin kuolema nostaa sen erityisen selvästi esiin. Annieta huolettaa eikö hän sure äitinsä kuolemaa tarpeeksi. Collette esittää erinomaisen hienosti äitiä, joka tuntee perustavien ihmissuhteidensa järkkyvän; Tyttärenä hän on kriisiytynyt äitinsä kuoleman takia, äitinä hän pelkää välittävänsä omat ja oman äitinsä ikävimmät piirteet eteenpäin lapsilleen. Annien Steve-puoliso (Gabriel Byrne) tallustelee läpi elokuvan kuin ei oikein olisi läsnä. Perheen Peter-poika (Alex Wolff) kulkee päivänsä kuin unessa silmät auki pakonomaisen biletyksen ja pilvenpolton uuvuttamana. Charlie-tytär (Milly Shapiro) näkee näkyjä isoäidistään ja loksuttelee kieltään kitalakeen tavalla, joka kasvaa elokuvan mittaan outoudessaan monumentaalisen kauhistuttavaksi. Elokuva pidättelee pitkään piilossa niin juontaan kuin varsinaista aihettaankin. Tunnelman hienovaraisten muutosten ja pienten vihjeiden jälkeen saattaa vaikuttaa siltä, että perheen liepeille mahdollisesti viipyilemään jäänyt kuolleen isoäidin henki on kenties kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen. Suomalaisen elokuvakirjallisuuden uraauurtavan teoksen, Antti ja Asko Alasen Musta Peili – kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin (Suomen elokuva-arkisto ja Valtion painatuskeskus, 1985) mukaan ”Poikkeuksellisten henkisten voimien kartoitus ja hyväksikäyttö inspiroi monia kauhistavia elokuvia.” Elokuva tuo ennemminkin mieleen muutamat viime vuosien pienimuotoiset indie-kauhun mallikkaat saavutukset, kuten It Comes at Night (2017) tai Get Out (2017) mutta pikemmin aavistelevalta tunnelmaltaan kuin muodon hallinnaltaan tai näkemyksellisyydeltään.

• • •

Atonaalisen musiikin täyttämä Hereditary-elokuvan soundtrack kasvattaa onnistuneesti vieraantuneen ahdistuksen vaikutelmaa. Elokuvan nähtyään ei voi olla muistamatta Bryan Singerin Epäillyt-elokuvassa (1995) lausuttua repliikkiä, jonka mukaan paholaisen ovelin temppu oli uskotella maailmalle, ettei häntä ole olemassakaan. Ensimmäistä pitkää elokuvaansa ohjaavan Ari Asterin kyvyt rakentaa paniikkia hyvin yksinkertaisista aineksista ovat kiistämättömät. Niitä aineksia ovat pimeässä huoneessa häämöttävän esineen luuleminen eläväksi, vieraaksi olennoksi. Näkökentän rajamailla vilahtavan heijastuksen tai muun valoilmiön luuleminen muuksi mitä se onkaan ja kauhistuttavimpana kaikesta Charlie-tyttären tapa loksutella kieltään. Annie Grahamin tekemälle miniatyyritaiteelle on olemassa selvä esikuva, chicagolaistaiteilija Narcissa Niblack Thornen (1882-1966) teokset.

 

Hereditary – pahan perintö

Ohjaus: Ari Aster.

Pääosissa: Toni Collette, Gabriel Byrne, Alex Wolff, Milly Shapiro, Ann Dowd.

Kesto 2 h 8 min.

Ikäraja 16.

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone