Alussa on maa, jolle kuoliaaksi ammutut sotilaat kaatuvat. Maa joutuu naisten käsittelyyn miesten ollessa ensimmäisen maailmansodan aikaisella rintamalla. Vuodesta 1915 alkavassa ranskalaiselokuvassa Suojelijat tapahtumat keskittyvät Sandrail’n perheen maatilalle, jolla jöötä pitää vanha emäntä Hortense (lähes 100 elokuva- tai tv-draamassa näytellyt veteraani, Nathalie Baye). Hänen kanssaan työskentelevää Solange-tytärtä esittää Bayen tosielämän tytär Laura Smet. He palkkaavat tilalle aputyövoimaksi orpona kasvaneen sävyisän, työtä pelkäämättömän ja vähäpuheisen Francinen (ensimmäisen valkokangasroolinsa tekevä harrastajanäyttelijä Iris Bry). Francine osoittautuu sadonkorjuussa pätevämmäksi kuin kukaan olisi odottanut. Bry esittää sisäistyneesti mietteliään vähäpuheista maalaisnaista, joka tukahduttaa syvimmät tunteensa, eikä Bry kätke Francinen älyä ja hienotunteisuutta.

• • •

Väriskaalaltaan sinisenrusehtavassa elokuvassa Iris Bryn punaisina liekehtivät hiukset ja kesakkoinen valkea iho korostavat Francinen roolia yhteisönsä voimakeskuksena, jonka kautta kanavoituvat maalaiskylän tukahdutetut himon- ja kaunantunteet. Sandrail’n perheen rintamalle lähteneitä poikia on kolme: kyläkoulun opettajaksi kouluttautunut Constant (Nicolas Giraud), kova työmies Clovis (Olivier Rabourdin) ja itsekin maanvijelyyn suuntautunut Georges (Cyril Descours). Lomalla kotona käydessään Georges ihastuu arasti Francineen ja jatkaa tutustumistaan kirjeenvaihdossa siitä huolimatta, että on lupaillut avioituvansa paikallisen maanomistajan Marguerite-tyttären (Mathilde Viseux) kanssa.

• • •

Ohjaaja Xavier Beauvois’n tähänastisista elokuvista tunnetuin on kahdeksan vuoden takainen Jumalista ja ihmisistä. Siinä törmäytettiin Algerian vuoristoseuduilla eläneet cistersiläismunkit ja Algerian sisällissodassa 1995 jalansijaa hakeneet islamistifundamentalistit. Hidaskäyntisen elokuvan pohjimmainen aihe oli ihmisen arvokkuus kuoleman edessä. Suojelijat-elokuvaa hallitsevat hillityt tunteet, jotka puuskahtavat näkyviin kiehuttuaan pinnan alla tarpeeksi. Suojelijoita saattaisi pitää vanhanaikaisena, koska sen kerrontatapa ja muoto ovat perinteistä realismia, joiden mestari Beauvois on. Hullua sinänsä on se, että taiteilijan kiistatonta ammattitaitoa joutuu puolustelemaan, koska hänen aihevalintansa ja kerrontatapansa eivät ole trendikkäimmästä päästä.  Osa tätä elokuvanteon parhaiden perinteiden hallintaa on, miten vahvasti sisäistyneitä roolisuorituksia ohjaaja saa näyttelijöistään irti.

• • •

Tukahdutettujen tunteiden hidaskäyntisestä agraaridraamasta emansipaatiokertomukseksi muotoutuva Suojelijat mitä ilmeisimmin ottaa aiheensa Ernst Pérochonin Les Gardiennes -romaanista vuodelta 1924, jonka Joel Lehtonen mitä ilmeisimmin suomensi Pellon Orjat -nimiseksi Kustannus Oy Kansanvallan julkaisuksi 1926. Siitä huolimatta, että Sandrail’n perhe vaikuttaisi likimain adoptoivan Francinen, ei hetkeksikään pidä kadottaa muistista sitä, ettei hän ole perhettä, vaan vain palkattu apulainen, joka voidaan heittää tien päälle koska tahansa. Perheen sunnuntaiset kirkkokäynnit ovat paljastavia: Hortense, ja Solange kulkevat kirkonmäellä omana ryhmänään. Francine jää jutustelemaan muiden talojen palkkalaisten kanssa. Elokuvan monimielisen Suojelijat– nimen voi ymmärtää useammallakin tavalla: suojelun kohteena on maa joko konkreettisena viljelysmaana, elämän antajana tai isänmaana, kyseessä voi olla myös maa omaisuutena ja siten perintönäkin. Suojeltavana on myös maatalousvaltaisissa kyläyhteisöissä perinteisesti aina uhattuna ollut hyvä maine. Kenellekään, joka on nähnyt yhdenkään Niskavuori-draaman, tuskin tulee yllätyksenä mikään mitä Suojelijat-elokuvassa tapahtuu.

• • •

Nykyään on huimapäistä tehdä elokuva, ja etenkin epookkielokuva ilman John Williams -tyylisesti katsojia kuuroiksi ja kuuliaisesti haluttuja tunteita tuntemaan takovaa läpisävellettyä, ns. score-musiikkia, sillä musiikittomuus, tai Suojelijoiden tapauksessa musiikin vähäeleisyys ja melko pieni osuus vaatii elokuvan tekijöiltä pajon; Ohjaajalla, käsikirjoittajalla, kuvaajalla ja varsinkin näyttelijöillä täytyy olla sitä suurempaa kykyä ilmaista tunteita. Suurin osa on etupäässä näyttelijöiden ja kuvaajan suoritusten varassa. Ohjaaja Beauvois osoittaa luottamusta sekä työryhmänsä taitoja että myös katsojien oivalluskykyä kohtaan kieltäytymällä käyttämästä osoittelevaa ja alleviivaavaa musiikkia. Aivan ilman musiikkia Suojelijat ei kuitenkaan ole; Musiikkia säveltämään on kutsuttu ranskalaisen elokuvamusiikin suurmies Michel Legrand.

• • •

Legrand ei ole etuillut musiikilleen pääosaa, sillä yhdessä ohjaaja Beauvois’n kanssa he tahtovat korostaa elokuvaelämyksen luonnollisuutta, sillä kun kuuloaistimukset tulevat etupäässä ihmisten, luonnon ja maatilan arjen ja töiden äänistä, niin se tekee koko elokuvan katsomisesta intensiivisemmän kokemuksen. Legrand osoittautuu elokuvasäveltäjänä siksi hienovaraisuuden mestariksi, jona hänet tunnetaankin.Lähimmäksi elokuva tulee katsojiensa tunteiden musiikilla ohjailua lopussansa, missä kuullaan belle epoquen aikainen haikea valssi rakkauden hauraudesta, Harry Fragsonin tunnetuksi tekemä Amours fragiles. Se, kuten moni muukin asia tässä elokuvassa, on monimielinen. Hitusen surumielinen valssi on itse asiassa Francinen voitonlaulu. Vaikka hänellä olisi edessä elämä ilman ihmistä, jota hän uskoi rakastavansa, niin samalla hänellä on edessään tulevaisuus, joka kuuluu maaseudun sovinnaisuussäännöksistä vapaille naisille.

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone