Elokuvaohjaaja Jonathan Demmen äskeisen kuolemankin takia tulin katsoneeksi uudestaan Demmen tunnetuimman elokuvan eli Uhrilampaat (1991). Sen katsomiselle oli muitakin syitä kuin tekijän kuolema. Elokuvan ensi-illan neljännesvuosisataispäivää ei ehkä juhlittu kovinkaan näkyvästi, mutta Uhrilampaiden blu-ray -julkaisun se poiki. Elokuva, jonka juoni kuljettaa katsojansa seuraamaan Jodie Fosterin esittämän FBI-agenttikokelas Clarice Starlingin saamaa tehtävää houkutella uhrinsa syönyt sarjamurhaaja, huippuälykäs psykiatri Hannibal Lecter (Anthony Hopkins) paljastamaan tietoja entisestä potilaastaan, joka saattaa olla FBI:n etsimä naisia nylkevä sarjamurhaaja Buffalo Bill. Elokuva on monin tavoin kaksijakoinen; Siinä kuvataan kahta persoonallisuudeltaan eri tavoin vahvaa ihmistä.
Murhaajia kasautuu
Kirjailija Thomas Harrisin alkuperäisteokseen Uhrilampaat (Gummerus 1989) pohjautuva juoni jakautuu agenttikokelaan ja psykopaattimurhaajan suhteen kehityksen kuvaukseen sekä naisia nahkovan sarjamurhaajan metsästykseen.
Kyseessä on monin tavoin hyvä, elokuva- ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä elokuva.
Olisiko David Fincher ohjannut seitsemän kuolemansynnin mukaisesti muotoiltuja murhia tekevän sarjamurhaajan jäljityksestä kertovaa Seitsemän-elokuvaansa ilman Uhrilampaiden menestystä? Ehkä, ehkä ei.
Elokuvateattereihin alkoi Uhrilampaiden menestyksen vaikutuksesta ilmaantua sarjamurhaaja-aiheisia elokuvia riesaksikin asti.
Tv-tuotantojen puolella poliisisarjoissa on näihin päiviin asti ollut tarinoiden vakioituna hahmona yli-inhimillisen älykäs psykopaatti, joka huvittelee jättämällä itsestään ja toimistaan vihjeitä poliisille. Älykkään vastustajiensa ja poliisin kanssa pirullisesti leikittelevän rikollisen hahmoista vaikuttavimpiin kuuluu tv-sarja Sherlockin tohtori Moriarty, jonka esittäjä Andrew Scott oli taatusti katsonut tarkkaan Hopkinsin esityksen Hannibal Lecterinä äänenkäytön sävykkyyden osalta.
Lecter on kaikkialla
Hopkins tuo Lecteriinsä klassisesti sivistyneen ihmisen älyllistä itsevarmuutta ja hän tekee Lecteristä ylivoimaiseen älyynsä luottavan korkeakulttuurisnobin. Scott tuo Moriartyynsä esi-isiensä sukupolvea eli Lecterin tyyppisiä hahmoja halveksuvan ironisen ylimielisyyden, koska mikään ei ole Moriartylle niin kovin tärkeää, että sen takia kannattaisi vaivautua halveksimaan älyltään ja kulttuuritietämykseltään vähäisempiä ihmisiä. Moriarty piittaa vain omien peliensä voittamisesta. Lecter ei näe maailmaa pelinä, vaan mahdollisuuksina hienoimpien ruokalajien ja korkeakulttuurin kaltaisiin jalostettuihin nautintoihin.
Uhrilampaiden Hannibal Lecter toi älykkäiden psykopaattimurhaajien hahmoon tunnun läsnäolosta kaikkialla.
Vauhti tekee sokeaksi
Demmen elokuvassa Lecterin kaikkivoipuuden tuntu on rakennettu huolellisesti. Lecterin pako Baltimoren museoon rakennetusta vankihäkistä kerrotaan takaumina, mielikuvina ja toisten kertomuksina.
Itse paosta nähdään oikeastaan vain sen seurauksia. Lecter onnistuu jopa saamaan ensihoitajat viemään hänet kiireen vilkkaa ulos, koska hän pitää kasvoillaan raatelemansa vartijan univormua ja hänen kasvojensa näköistä naamiota. Jos elokuva pysähtyisi katsomaan mitään tästä hetkeksikään tarkemmin, niin koko jutun uskottavuus romahtaisi. Nyt me uskomme siihen paniikissa, kovan vauhdin ja melun luomassa hätätunnelmassa, koska haluammekin uskoa.
Pahuus antaa turvaa
Miksi haluamme uskoa hirviön kaikkivoipuuteen, siihen että pahuus voi olla kaikkialla samaan aikaan, tehdä aivan kaikkea ja vielä selvitäkin siitä? Ehkä ajatus jumaluuden tavoin kaikkialla läsnäolevasta omnipotentista pahuudesta vastaa johonkin uskonnonkaltaiseen tarpeeseen uskoa pahuuden kaikenkattavuuteen ja yksiselitteisyyteen. Sillä muutenhan ihminenhän olisi yksin kylmien tieteiden ja inhimillisyyden sirujen varassa. Pitää olla jotain kattavampaa, se rauhoittaa. Kun uskotaan pahuuden olemassaoloon, uskotaan pelkoon. Siinä mielessä voi sanoa, että pelko antaa turvaa.
Uskomme suurinta osaa Uhrilampaiden hirviön kaikkivoipuudesta, koska niin suuri osa siitä jätetään oman mielikuvituksemme varaan.
Suuri kulttuurivaikuttaja
Uhrilampaiden viisi Oscar-palkintoa on jo saavutus sinänsä: paras elokuva, paras ohjaus, paras mies- ja naispääosa ja paras dramatisoitu käsikirjoitus. Vastaavia viiden Oscarin suoria eivät olleet aiemmin voittaneet mitkään muut paitsi kaksi elokuvaa: Frank Capran Tapahtui eräänä yönä (1934) ja Yksi lensi yli käenpesän (1975).
Voi sitä parodioiden ja spoofien määrää, minkä Uhrilampaat synnytti; Silloin ja sittemmin luvuttomat keskinkertaiset koomikot vitsailivat nauttivansa päivällisvieraistaan. Kulttuurisesti merkittävin oli vuoden 1992 Oscar-juhlat, joiden juontaja Billy Crystal kärrättiin lavalle jääkiekkomaalivahdin maskissa ja pystyyn nostettuihin paareihin sidottuna. Siitä viimeistään tiesi Uhrilampaiden lyöneen läpi koko kulttuurissa.
Se on vain teidän mielessänne
Kertoakseen naisia tappavan sarjamurhaajan jäljittämisestä itse elokuvassa nähdään huomattavan vähän naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Elokuva pelaa ennemminkin raa’an väkivallan mielikuvilla. Se mitä me näemme, ovat lopputulokset: nyljettyjen naisten puolittain tai kokonaan lahonneita ruumiita. Elokuvan vaikutus menee syvälle katsojaan, koska elokuva pääsee katsojan mielikuviin. Varsinaista ihmissyöntiäkään emme näe, vaan ruumiita, joiden kimppuun Lecter oli hyökännyt sekä Lecterin verenpunaisen suunympäryksen.
Demme ymmärtää hyvinkin hitchcockilaisesti suspensen arvon. Hän ei hekumoi verellä ja suolenpätkillä, vaan rakentaa vähittäin kiristyvää jännitystä, jossa katsoja ymmärtää tilanteen vaarat ja uhkaavuuden tietäen mistä vaara iskee, muttei sitä milloin niin käy.
Silmät tyhjinä aukkoina
Nerokkainta elokuvassa on, miten se ohjaa katsettamme kuvilla silmistä; Lecterin, Starlingin, Buffalo Billin, Crawfordin, Chiltonin tai Catherine Martinin silmistä.
Jo elokuvan alkupuolella kun katsojat ja agenttikokelas Starling viedään tutustumaan Lecteriin, niin mieleenjäävintä Lecterissä on hänen katseensa, joka kohdistuu paitsi Fosterin esittämään Starlingiin myös meihin katsojiin.
Lecteriä ja hänen tekojaan ei koskaan selitetä. Hän on yhtenä elokuvan keskushenkilöistä kuin musta aukko, joka imee huomion itseensä silloinkin kun Demme vie elokuvansa askaroimaan muilla asioilla. Koska katsojat ovat jääneet Lecterin silmien intensiivisen katseen vangiksi, niin elokuvan muut henkilöt saavat puuhata rauhassa mitä vain. Lecterin oikeastaan tyhjään, mitään kertomattomaan katseeseen katsojat voivat heijastaa syvimmät pelkonsa. Mekanismi on sama Tolkien-filmatisointien itse pääpahuuden, Sauronin jättämisessä hahmottomaksi jolloin jokainen voi muovata pahuudesta mieleisensä, omien pelkojensa mukaisen kuvan.
Murhaajien pahuutta korostamalla ja siitä tasaisin väliajoin muistuttamalla elokuva onnistuu luomaan yleisössään pelokkaan odotuksen tunnelman koko lailla ilman väkivaltaa. Elokuvan kestosta kuluu toista tuntia ennen ensimmäistäkään väkivallantekoa. Lecterin pako Baltimoren museoon pystytetystä vankihäkistä on verisyydessään se shokki-isku, jonka voimin kaksi ja puolituntinen elokuva pysyttelee intensiivisenä loppuminuuteille saakka. Ennen pakoa häkistä nähdään elokuvan avainkohtaus, jossa Lecter selittää Starlingille miten katsominen, jonkin asian tai ihmisen näkeminen päivittäin voi johtaa sen himoitsemiseen. Ajatus kertautuu elokuvan lopussa, missä murhaaja, Buffalo Bill katsoo ja himoitsee agentti Starlingia häntä infralasien läpi tirkistellessään.
Nainen taistelee osastaan
Fosterin esittämään Clarice Starlingiin tiivistyy vähintään yhtä paljon Uhrilampaiden teemoista kuin toiseen päähenkilö Lecteriinkin. Starling janoaa muodonmuutosta siinä missä Buffalo Bill etsii muuttumista naiseksi ompelemalla nylkemistään nahkoista itselleen naispukua. Starling etsii muutosta opiskelijasta valmiiksi agentiksi eli häntä käyttää halu saavuttaa tunnustettu ammatillinen asema. Starling oli ensimmäisiä näkyviä jännityselokuvien itsenäisesti toimivia pääosahahmoja ja sellaisena hänen hahmonsa raivasi tietä jännitys- ja dekkariviihteen näkyville naispoliiseille.
Oleellinen osa Starlingin hahmoa on siihen liittyvä tietty feministishenkinen viritys, minkä yhteydessä on myös Uhrilampaiden katsomisen ja näkemisen tematiikka. Lecter tokaisee Starlingille erään kerran heidän tavatessaan ”Etkö tunnekin katseiden nuolevan vartaloasi ylhäältä alas?” Kuin vahvistuksena tälle elokuva näyttää kuvia Starlingista yksin miesjoukon keskellä hississä ja lenkkipolulla missä toiset, miespuoliset agenttikokelaat jäävät katsomaan Starlingin takapuolta.
Koko elokuvan ajan Starling joutuu taistelemaan vähemmän miellyttäviä iskemisyrityksiä vastaan sekä käyttäytymään erityisen määrätietoisesti saadakseen sen auktoriteettiaseman joka hänelle kuuluu.
Varttitunnilla Oscar-voittajaksi
Anthony Hopkinsin esiintymisessä on järkyttävän hyvä tehosuhde. Hänen läsnäolonsa tuntuu koko elokuvan yllä sen koko kestoajan, vaikkei häntä nähdäkään valkokankaalla yhteenlaskettuna kuin 16 minuutin ajan. Tuskin koskaan ennen häntä on parhaan miespääosan esittäjän Oscar-palkintoa voitettu yhtä vähäisellä valkokangasajalla. Tuskin vieläkään. Hopkinsin esiintymisen vaikuttavuutta on pohjustettu huolella jo kauan ennen kuin tohtori Lehteristä on nähty vilaustakaan. Monet elokuvan auktoriteettihahmoista varoittelevat Starlingia menemästä liian lähelle Lecteriä, jonka pelottavuutta ennakoidaan Starlingin tavatessa FBI:n erään osastopäällikön, Jack Crawfordin (Scott Glenn). Hän varoittelee Starlingia ”olemaan päästämättä Lecteriä päänsä sisään.”
Toinen Lecterin kauheutta alleviivaava hahmo on Anthony Healdin limaisesti esittämä tohtori Frederick Chilton. Hän puhuu Lecteristä kuin hallussaan olevasta sirkuksen pedosta.
Lecterin varsinaisia veritekoja emme näe kuin kerran, silloin kun hän hyökkää häkkiään vartioivien poliisien kimppuun. Muuten hänen väkivallanteoistaan nähdään vain seurauksia tai teoista kuullaan toisten ihmisten kertomuksina. Tämä pidättyvyys ei ole välttämättä yksinomaan esteettisistä syistä syntynyttä, vaan sen taustalla on ohjaaja Jonathan Demmen menneisyys halpiselokuvien kuninkaan, tuottaja Roger Cormanin tuotantoyhtiössä. Cormanilla oli tapana palkata yhtiöönsä nuori lahjakkuuksia halvalla. Hän sai edullista työvoimaa ja nuoret tekijät saivat oppia ja harjoitusta ammattiinsa käytännön töissä. Cormanin yhtiö oli tunnettu nopeasta työtahdistaan. Elokuvia saatettiin kuvata muutamassa päivässä. Lyhimmillään jopa kahdessa.
Cormanin opit pätevät vieläkin
Corman auttoi uransa alkuun monia sittemmin tunnetuiksi tulleita ohjaajia, Demmen lisäksi mm. Martin Scorsesen, Francis Ford Coppolan, James Cameronin ja Ron Howardin.
Cormanin opit näkyvät Uhrilampaissa juuri pidättyvyytenä. Mitään sellaista ei tuoda kuvattavaksi, mikä voidaan kertoa ilmankin, koska rahaa ei pidä kuluttaa liikaa. Pohjimmiltaan Uhrilampaat on B-luokan halpahintaisesta kauhuaiheesta A-luokan tuotanto- ja markkinointibudjetilla kehitelty suuren yleisön elokuva. Uhrilampaiden edelläkävijyys näkyy tässäkin: Vastaavaa b-elokuvien aiheen nostamista isolla rahalla myytäväksi suuren yleisön elokuvaksi noudattavaa strategiaa on nähty pitkälti 1990-luvulta 2010-luvulle saakka. Mitä muuta kuin sitä on se sarjakuvasankari- ja sekundatason tv-sarja-aiheiden nostaminen elokuviksi mitä olemme viime vuodet saaneet nähdä.
